Näin kirjoittaa laulujuhlapäivistä tri H. Rosenthal. Hän jatkaa: "Heräsi ajatuksia ja ehdoituksia, joitten tarkoitusperänä oli yleisten kansaavalistavien yhdistysten perustaminen… Jokainen tunsi, että kansa kokonaisuutena oli valveutunut, ettei se enää ollut vain joukko yksityisiä, jotka eri pitäjissä ja seurakunnissa toisistaan eroitettuina elivät ja viheliäisissä elatushuolissaan askartelivat, vaan että oli olemassa yksimielinen Viron kansa, joka parastaikaa oli suorittanut merkille pantavan sivistystyön."
Tällainen on legenda vuoden 1869 orjien vapautuksen muistoksi vietetystä ensimäisestä virolaisesta laulujuhlasta.
Koidula kirjoittaa juhlan jälkeen Kreutzwaldille:
"Ne ovat ohitse, rakas isä, kaikki nuo hilpeät, herättävät, niin suurella huolestuneella jännityksellä odotetut, niin suurella nautinnolla eletyt, niin vielä mentyäänkin tyytyväisyydellä täyttävät juhlapäivät. — — — Isä, mitä kateelliset kielet ja kynät mahtanevatkin sihistä: se oli kuitenkin virolainen juhla! Minä, niin tyttö kuin olenkin, olen varmasti vakuutettu, että sellaisin kyvyin, jotka, kuten täällä, täydellä luottamuksella luottamusmiehensä johtoa tottelivat, voidaan saada aikaan mitä hyvänsä; kuinka paisuneekaan kansaansa totisesti rakastavan miehen sydän ylpeydestä ja toivosta viime päiviä ajatellessa. Katsokaahan vain noita horjuvia puolivirolaisia, isä, jotka eivät koskaan tienneet, olivatko oikeastaan saksalaisia vai venäläisiä vai liivinmaalaisia vai baltilaisia vaiko jotain muuta? Kuinka he yhtäkkiä tunkeutuivat virolaisten riveihin, valloittaen itselleen sijan, jota eivät millään olleet ansainneet! Virolaisten käy hyvin, kun itse luopioistakin tulee luopioita. Ja lopuksi, nähkää isässäni päivän sankari…"
On kuin näkisi Koidulan itsensä, kuulisi hänen äänensä, tuntisi hänen sydämensä intomielisen tykinnän kaikkien näitten kesäisten juhlapäivien sävelistä ja puheista. Juuri tälle, hieman pateettiselle jalustalle, on hänet ajateltava, sille hän sopii, niinkuin olisi se häntä varten tehtykin, suurien isänmaallisten, mutta ei silloin vielä onttojen, siivekkäiden sanojen keskelle, virolaiseen kevätuneen, — itse arkipäivästä poikkeava, kuten aikakin, romanttinen ja epäkäytännöllinen, kuten se, haaveelliselta vaikuttava kiharoineen, joita harvinaiset hiuskoristeet, otsanauhat ja turbaaninmuotoiset, eriväriset, kirjavat huivit vangitsivat.
Voisi vielä jatkaa ajankuvausta, sillä on kuin samalla erittelisi Koidulan omaa sielua, niin sama sävy, sama värituntu niillä on, yhtä haaveellisia ovat molemmat.
Vapauslaulujuhlan tunnelma on täysin eheänä vielä toisen Viron kansallisen kevään suuryrityksen yllä, — Aleksanterikoulun rahankeräyksen; jota varten muodostetun toimikunnan sinettiin virolainen maalari, professori J. Köhler oli sovittanut kahleketjun, auringon säteitten katkaiseman. Ei ole mitään kauniimpaa, ei mitään traagillisempaa Viron uudemmissa aikakirjoissa, kuin juuri tämä suuremmoinen rahankeräys omakielisen, korkeamman koulun hyväksi. Sen myöhäisemmät vaiheet viittaavat jo toiseen ajanjaksoon; virolaisen kevään kehyksiin kuuluu sensijaan kaikki, mikä tässä ajatuksessa oli suureksi suunniteltua ja puhdasta innostusta. Itse rahankeräysaate syntyy vuonna 1870 kesäisellä matkalla, jonka muutamat virolaisuuden huomattavimmat edustajat, niitten joukossa J.W. Jannsen ja molemmat sisarukset Koidula ja Eugénie, tekevät Helmen ja Tarvastun pitäjiin, siellä tavatakseen samanmielisiä, yhtä innostuneita, yhtä toimintahalusta palavia kansalaisia, sama matka, jolla muuten Eesti Kirjameeste Seltsinkin perustaminen päätetään. Koulu oli suunniteltu alkuaan neliluokkaiseksi oppilaitokseksi, suoranaiseksi jatkoksi korkeammalle kansakoululle, opetuskielenä viro; nimensä se sai vapauttajakeisarin, ensimäisen Aleksanterin mukaan. Legendamaista on tässä useita vuosia kestäneessä rahankeräyksessä odottamaton ja yllättävä uhraumus, millä äsken vielä mitään omistamaton kansa pani kokoon silloisissa oloissa niin suuren summan, lähes satatuhatta ruplaa, sanan täydessä merkityksessä kopeekoittain kerätyn.
Näinä hedelmällisinä aikoina, jotka lähinnä laulujuhlavuotta seurasivat, muodostui J.W. Jannsenin vaatimattomasta kodista yhtymäpaikka kaikille voimille ja kyvyille, mitkä kansallinen kevät kirvoitti ja keräsi. Mitä silloin henkistä elämää oli, sai alkunsa Jannsenin kodista, virtasi sen kautta.
Näinä vuosina kehittyi Jannsenista joviaali, sytyttävän leikkisä kansanmies, jollaiseksi yleinen tietoisuus hänet on käsittänyt. Sanomalehtensä kautta, vielä ilman kilpailua, ilman vastarintaa, minkäänlaisen mainittavamman eripuraisuuden vielä heikontamatta hänen sanansa kantavuutta, saavutti Jannsen suuren vaikutusvallan silloisissa alkeellisissa oloissa. "Kuinka suuri kansansuosio hänen teoksillaan oli, sitä on nykyään melkein mahdoton käsittää. Jokainen rahvaanmies tunsi hänen kirjansa ja luki niitä, isäntä ja paimenpoika, emäntä ja piikatyttö." (K.A. Hermann, Eesti kirjanduse ajalugu). Ei ole pitkä hänenkään työkautensa, — runsaasti laskettuna viisitoista vuotta, — ja sen seurauksista, tuloksista rikkain jakso keskittyy sekin laulujuhlavuoden sekä sen jälkeisen ympärille. Vändran ja Pärnun hiljaisuudessa hitaasti tuleentuneet ajatukset ja suunnitelmat kypsyvät nyt yhtä moneksi todelliseksi yritykseksi. Näinä vuosina hän on perustanut, — jo ennen laulujuhlaa, — ensimäisen virolaisen yhdistyksen, Vanemuine -nimisen lauluseuran, joka nopeasti laajentui kansallisten kulttuuririentojen keskukseksi, näinä vuosina myös ensimäisen virolaisen maanviljelysyhdistyksen, joka on ollut suurena tekijänä maan taloudellisen elämän nousussa.
Jannsen oli muutaman vuoden Tartossa asuttuaan ostanut oman talon puutarharikkaan Tiigikadun varrella, vaatimattoman, ruskeahkon puurakennuksen, jonka yläkerroksessa Koidulalla ja hänen sisarellaan oli huoneensa. Puutarha kasvoi ruusuja ja marjapensaita; sen perällä oli suuren tammen ja lehmuksen varjossa lehtimaja, ja keskellä ruohikkoa vähäinen suihkukaivo. Lasiverantaa kiersi villiviini, jonka lehtien lomitse Koidula kertoo katselleensa yli puutarhan ja piikivien valuvaa kuutamoa. Puutarhan poluilla on Koidula lomahetkinään usein käyskennellyt edestakaisin, tapansa mukaan laulaa hyräillen, tai istunut talon nuorison lempipaikalla, ison lehmuksen alla.