— — "Sisään astuessamme otti meidät vastaan äsken kotiin palannut isäntä ja esitti minut perheelleen, — puolisolleen ja kahdelle tyttärelleen. Lyhyen keskustelun jälkeen rouva Jannsen ja toinen tyttäristä, joka näyttää auttavan äitiään talouden toimissa, menivät pois, ja keskustelua ohjasivat nyt vain talon isäntä ja seuraamme jäänyt toinen tytär, jolla, niinkuin kaikesta näkyi, oli jonkinlainen henkinen ylivalta talossa. Se oli Lydia, ensimäinen virolainen kirjailijatar. Hänen tuuheat, tummat hiuksensa, jotka uudenaikuinen hiusasu saattaa selvästi näkyviin, varjostivat korkeaa otsaa ja kauniita, niin, ihaniakin kasvoja, jotka ilmaisevat syvämielisyyttä ja ajatustenrunsautta. Hänen äänensä on suloinen, saksaa hän puhuu, kuten yleensä Itämerenmaakuntain sivistyneet, hyvin kauniisti; hänen puheensa ja liikkeensä ovat vilkkaat, olematta rajuja.
"Ehken osaa oikein selittää tunnetta, joka minut Jannsenin kodissa valtasi. Tunsin, ajatellessani lisäksi vielä muutamia nuoria miehiä, olevani nuoren virolaisuuden keskuksessa."
Aikalaiset ylistävät kilvan Jannsenin suurta leikkisyyttä ja kompia, hänen puhelunsa aterioitten aikana oli sukkeluudessaan kerrassaan painokelpoista. Hänen sivistyksensä niukkuutta ei hevin huomannut, sen mahdolliset puutteet korvasi luontoperäinen äly. Kertoen mielellään kaskun toisensa jälkeen, hän taisi kerran alkuun päästyään istua yöt läpeensä.
Mutta joskin Jannsenin persoonallisuus oli omiaan vaikuttamaan seurapiiriä kokoavasti, oli tämän seurapiirin varsinaisena sähkönä kuitenkin hänen nuori ja tulisieluinen tyttärensä. Jannsen itse on jo varhain aavistanut tyttärensä etevämmyyden, korkealentoisuuden, joka häneltä itseltään puuttui, ja tunnustanut sen, puhuessaan Koidulan laajemmasta näköpiiristä.
7.
Kaikki, mitä Koidulaan kätkeytyi kykyä ja voimaa, seuraelämälliset lahjat, ulkonainen kauneus, ennenkaikkea hänelle ominainen, sytyttävä, haltioittava voima, — koko hänen elämänsä lyhyt loisto ja ilo, pääsi puhkeamaan näinä vuosina. Huolimatta ylensuuresta työtaakasta ja rakastetun Julius-veljen 1869 vuoden syksyllä tapahtuneesta tapaturmaisesta kuolemasta, joka näyttää häneen syvästi koskeneen, on Koidula kuitenkin juuri näinä parina vuonna ollut enimmän itsensä. Henkinen kuva, joka hänestä on säilynyt, on näiltä ajoilta, eikä yleinen vaisto ole harhaanvienyt: varmasti on tässä kuvassa Koidulan olemuksen ydin.
Ulkomuodoltaan oli Koidula kukoistuksensa aikoina, kuten jo Hunfalvykin huomauttaa, huomiota herättävän kaunis, pitkäkasvuinen, vartaloltaan solakka ja sopusointuisesti kehittynyt. Kasvot olivat soikulaiset, suurehkot, silmäaukot avarat, joten silmät näyttivät tavallista suuremmilta. Niitten väri oli harmaansininen ja teräkseen vivahtava. Ne olivat erittäin lyhytnäköiset, jonka tähden Koidula usein siristi silmiään tai piti ne puoli-ummessa. Samoin kuten silmät, vaikuttivat hiuksetkin tummemmilta, kuin oikeastaan olivat, todellisuudessa ne olivat väriltään Virossa usein tavattavat kastanjanruskeat ja kiharat. Suu oli ohuthuulinen, ei suuri, mutta omituisen vino, oikean suupielen kääntyessä huomattavasti ylöspäin. Vinous, joka oli isän perintöä, ja näkyy selvästi valokuvissa, antoi suulle toisinaan ivallisen piirteen, muuten ulkomuotoa erikoisesti pilaamatta. Nenä oli vahvatekoinen, kyhmyinen, profiili suurisuuntainen, kuten kauniisti kaartuva otsakin. Hipiä oli nuoruudesta asti kalpea, vaikuttamatta silti sairaalloiselta.
Mutta ulkonainen kauneus, niinkin voittava kuin Koidulan, ei ollut hänen kaikkien aikalaistensa yksimielisten ja ylistävien lausuntojen mukaan harvinaisen viehätysvoimansa päätekijänä. Jo hänen veljensä, Harry Jannsen, huomauttaa siitä: "Koidula oli hyvin kaunis, mutta hän ei voittanut ainoastaan kauneudellaan, vaan koko olentonsa vetovoimalla, mikä ulottui jokaiseen mieheen, joka astui hänen kotinsa kynnyksen yli."
Voisi poimia useita tällaisia silminnäkijäin lausuntoja Koidulasta, joitten sävy on merkillisen samansuuntainen.
Lehtori K.A. Hermann kirjoittaa hänestä virolaisen kirjallisuuden historiassaan: