"Harvoin vuodattaa luonto kauneusantimiaan niin runsaasti kenenkään kuolevaisen ylle, kuin Koidulan. Hän oli sanomattoman henkevä nainen. Hänen koko olentonsa oli kuin runollista tuoksua täynnä. Jokainen sana, mikä hänen huuliltaan tuli, oli kuin kauneuteen valettu."
Yhtä ylistävä on suomalaisen valtion-arkeologi J.R Aspelinin kuvaus hänestä:
"Luoja oli varustanut Koidulan sellaisilla avuilla, että hän tietämättään esiintyi ylimyksenä niissä verrattain matalissa piireissä, missä liikkui. Hänen etevyytensä Jumalan armosta oli ilmeinen. Hän häilyi mielestäni jonkinlaisena kansansa hengettärenä, palavana lentotähtenä kansansa taivaalla."
Näissä lausunnoissa, joista useat ovat annetut vuosikymmeniä Koidulan kuoleman jälkeen, on yhteistä viittaus eräänlaiseen suuressa määrin suggeroivaan voimaan, esiintyköön se sitten "runollisena tuoksuna", kuten K.A. Hermann sitä nimittää tai "lentotähden palona", jona Koidulan suomalainen ystävä sen näkee. Jotain aivan erikoista on täytynyt olla tässä nuoressa virolaisessa naisessa, jokin erityinen, mitä erilaisimpiin persoonallisuuksiin uloittuva ja vuosikausia säilyvä vaikutusvoima, jota ei ole sekoitettava kaunista naista tavallisesti ympäröivään eroottiseen ilmastoon. Hyvin mahdollista on, että useimmat näkivät hänessä ikäänkuin ruumiillistuneen aatteen, jonka vetovoima oli sitäkin suurempi, kun he itse olivat saman aatteen täyttämiä. Niinkuin Koidulan runous on agitatorista laatua, niin voi ajatella, että hänen varsinainen voimansa oli juuri agitatorisella alalla, oman hehkunsa muihin siirtämisessä. Olojen ahtaudesta johtui, ettei tämäkään kyky saanut kehittyä täyteen mittaansa, mutta edellytykset olivat kaikki olemassa. Hän näytti koonneen itseensä kaiken, mikä tähän aikaan virolaisia mieliä liikkeelle pani, mutta abstraktinen aate oli hänessä muuttunut eläväksi, palamiskulku niin voimakkaaksi, että sen säteily välittömästi tuntui ympäristössäkin.
Isänsä kotiin keräytyvässä seurapiirissä on Koidula ottanut osaa kaikkiin keskusteluihin ja suunnitelmiin. Keskustelu Jannsenin "salongissa" kiersi epäilemättä enimmäkseen kansallisen kysymyksen, ajan polttopisteen ympärillä. Syvemmässä merkityksessä yhteiskunnalliset kysymykset, luokkaero, työntekijäin ja työnantajain väliset suhteet, eivät vielä olleet ehtineet jakaa leireihin virolaista yhteiskuntaa. Suurvaltiolliset kysymykset ulottuivat vain maininkeina Emajoen rannoille, sanoin saivat luultavasti taiteelliset, kirjalliset ja sielutieteelliset ongelmat jäädä varjoon päivänkysymyksen, kansallisuusasian, rinnalla. Se oli elinkysymys, josta lukemattomat muut saivat alkunsa. Kuten aina henkisten liikkeitten murrosaikoina, oli näitä heti ratkaisua vaativia kysymyksiä ylen paljon, optimistisen tulevaisuususkon rientäessä yhdestä suunnitelmasta toiseen. Oli vaalittava yhtä eikä unohdettava toista. Kaikki oli idullaan, alullaan, joka puolella versoi. Oli kehitettävä kieltä, luotava kirjallisuus, oli perustettava lauluseuroja, harrastettava virolaista näytelmätaidetta, oli suunniteltava äidinkielisiä kouluja, oli tuettava maanviljelystä. Ja ennenkaikkea, oli puhuttava ja yhä puhuttava siitä yhdestä ja ainoasta, mikä täytti kaikkien mielet, innostuksella ja antaumuksella, minkä luova, aloitteen antava aika myötään tuo. Näitten keskustelujen keskelle on Koidula ajateltava.
Sekä sotaiset että henkiset turnajaiset on usein pidetty naisten kunniaksi. Aivan varmaan on Koidulan kauneus, vastaanottava äly ja leimahtava olemus luonut ilmapiirin, täynnä henkistä sähköä. Mutta Koidula ei ole tyytynyt ainoastaan kuuntelijan asemaan. Hänen kirjetyylistään voi päättää, mitä laatua hänen keskustelulahjansa on ollut, siksi puhekieltä se muistuttaa. Koidula ei ollut suotta isänsä tytär ja Malle Kuldkeppin tyttärentytär, sama jannsenilainen puhejoustavuus sujuttaa hänenkin sanojaan. Hän on puheessaan ollut erittäin vilkas, vastausvarma, omannut Itämerenmaakunnissa erikoisesti viljellyn sanavalmiuden, joka keskustelun kuluessa lennättelee pieniä, leimahtelevia kipinöitä puoleen ja toiseen. Vain totiset keskusteluaineet saivat hänet mukaansatemmatuksi, silloin hän saattoi istua tuntikausia, kiharainen pää taaksepäin kenossa, kuunnella ja vuorostaan leimahtaa "kuin tulenliekki", kuten hänen aikalaisensa, runoniekka Ado Reinwald, sanoo. Jos sensijaan puheenaine ei häntä huvittanut, pysyttäytyi hän jäykkänä ja totisena, ottamatta osaa keskusteluun. Naisten seurassa hän ikävystyi, kävi helposti ylimieliseksi, peloitti luotaan tavallisuudesta poikkeavilla tavoillaan, kuten asettumalla ilman muuta permannolle, jonka tempun hän taisi tehdä suuressakin seurassa, hänen mieliasentonsa kun oli istua matolla ja nojautua puhuttelemansa henkilön tuoliin.
Ei voi kieltää, paljon pingoitettua oli Koidulan olemuksessa, niin suuri osa kuin ajan pateettisuudella siinä olikin. Jo ulkoasussaankin, vaatetuksessaan hän kallistui kaikkeen erikoiseen, muista poikkeavaan. Hän rakasti kauniita vaatteita, ja hänen juhlapukunsa olivat, niinpian kuin hän itse kykeni ansaitsemaan, komeat ja kalleista kankaista, mutta eivät suinkaan varmalla aistilla sommitellut. Helminauhat, avokaulukset, silmiinpistävät hiuskoristeet, lisäsivät hänen ulkomuotonsa muutenkin eksoottista vaikutusta. Hän oli kadulla kävellessään, laahus loassa, niin erikoisen näköinen, että ihmiset kääntyivät häntä katsomaan. Huolimatta ruhtinaallisesta ryhdistään hän oli yhä ulkoasussaan huolimaton, usein epäsiisti, ja hänen vaatteensa eivät koskaan kauan pysyneet uusina, vaan näyttivät heti kuluneilta.
Jotain vastaavaa oli hänen sielullisessakin rakenteessaan, synnynnäistä teatraalisuutta, esiintymishalua, paisutettua tunteellisuutta, levotonta keimailua, kaiken todellisen tunnevoiman rinnalla. Hänen varsinaisen sivistyksensä laajuutta on vaikea mitata. Saksan kieltä hän hallitsee täydellisesti, ja se on varsinaisesti ollut hänen ajatuskielensä. Siihen hän aina turvautuu innostuessaan tai joutuessaan erittelemään vivahduksellisempaa kieltä vaativia ilmiöitä. Äidinkielensä puutteellisuutta hän sensijaan usein valittaa. "Etten rakkaasta äidinkielestäni vielä melkein mitään tiedä, sen huomaan omaksi ihmeekseni vasta nyt." Ja toisen kerran: "Nyt ei minulla ole muita opastajia äidinkielen opinnoissa, kuin lukeminen ja keskustelu isäni luona vierailevien virolaisten kanssa." Suomen kieltä kohtaan Koidula on tuntenut erityisen lämmintä harrastusta ja sitä täydellisesti ymmärtänyt, osittain puhunutkin. Samoin on hän käyttänyt ranskaa sujuvasti puheessa ja siroittaa mielellään kirjeisiinsä tuon tuostakin ranskankielisiä lauseparsia.
Hänen perehtyneisyytensä päivänkysymyksiin ja paikallisoloihin on epäilemättä ollut perinpohjainen, sensijaan voi syyllä epäillä hänen lukeneisuutensa laajuutta. Luultavasti on hänen kaunokirjallisen sivistyksensä pääosan muodostanut saksankielinen klassillinen kirjallisuus, ja hänen enimmän luetut kirjailijansa olleet Goethe, Schiller, Lessing, Uhland, Heine, Fritz Reuter, varsinkin juuri viimeinen. Tahtoisi muuten melkein uskoa, että Koidula suuren osan tiedoistaan ja sivistyksestään oli saanut seurustelusta laajasivistyksellisten, perinpohjaisia tietoja omaavien miesten parissa, joihin hän tutustui kodissaan, kuten akateemikko C.R. Wiedemanniin, tai joitten kanssa hän oli kirjevaihdossa, kuten Kreutzwaldin tai berliiniläisen akateemikko W. Schottin.
Koidulalla oli muitten lahjojensa lisäksi runsas osansa koko perheelle yhteisistä soitannollisista taipumuksista, erittäin hyvä korva ja kaunis, vaikka pienenlainen lauluääni, korkea sopraano. Kotona laulettiin paljon, Harryn, Eugenin, Koidulan ja Eugénien muodostaessa luonnollisen kvartetin. Suurella helppoudella hän myös improvisoi piaanolla ja on säveltänyt joukon lauluja, muun muassa omissa näytelmissään esiintyvät.