Kansallisista yrityksistä, joita Jannsenin kodissa suunniteltiin, oli varmaan juuri näytelmätaide Koidulan sydäntä lähinnä, ja hänen ansiokseen on luettava virolaisen näytelmän ja näyttämön synty. Vuonna 1870, jolloin Koidulan elämä on kaikkein hedelmällisin, heräävät myös hänen dramaattiset taipumuksensa. Niitten ensimäinen vaatimaton tulos on aluksi vain Th. Körnerin ilveilyn Vetter von Bremenin mukaelma Saaremaa onupoeg (Saarenmaalainen serkku) Vanemuisen viisivuotisjuhlaa varten. Yhtä vähän kuin näytelmäkappaleita, oli olemassa virolaista näyttämöä tai näyttelijöitä, ja sivistyneitten naisten esiintymistä näyttämöllä pidettiin tuiki sopimattomana. Kappaleen osat jaettiin sentakia enimmäkseen nuorten ylioppilasten kesken. Kuinka perheenomaista koko homma oli, näkee siitäkin, että esirippu ja näyttämökoristeet laitettiin nekin Jannsenin kodissa, ja esityksen kestäessä istui Koidula näyttämön takana pianolla säestämässä. Näytelmä esitettiin kesällä kokonaista kaksi kertaa täydelle salille ja innostuneelle yleisölle, ja syksyllä oli Koidulalla jo toinen näytelmä esitettäväksi valmiina, Kosjakased (Kosiokoivut), sekin mukaelma, erään alkujaan saksankielisen kertomuksen mukaan. Kappale on edellistä itsenäisempi, tietysti jo sen kautta, että Koidula sen on itsenäisesti dramatisoinut; muuten ei se sovinnaiselta aiheeltaan eikä käsittelyltään millään lailla eroa vaatimattomasta maalaisseuranäytelmästä. Siinä esiintyvä epävirolaisuus, — kosiokoivujen asettaminen rakastetun tytön ovelle, — esti Koidulaa sitä painattamasta, niin virolaisen leiman kuin hän yrittikin sille muuten antaa. Kappaleen henkilöt puhuvat tuon tuostakin virolaisista sivistys- ja kansallisuuspyrinnöistä, ja käsikirjoituksen loppusanat, jotka muuten painoasiamies punaisella musteella on pyyhkinyt, sisältävät senaikuisia, nyt niin pingoitetulta tuntuvia isänmaallisia kehoituksia.
Koidula itse kirjoittaa Kosjakased-näytelmän esityksestä: "On suurenmoista, kuinka kansa haluaa näytelmiä, jokainen uusi esitys tuo yhä täydemmän huoneen. Sunnuntaina oli mahdotonta päästä liikkumaan salissa, joka oli ahdinkoon asti täynnä. Olin vaipua väsymyksestä ja uupumuksesta, kun pääsin kotiin, sensijaan näyteltiin paremmin kuin koskaan ennen. Ollappa meillä naisia, jotka osaisivat liikkua näyttämöllä, kuinka paljon paremmin kaikki kävisi. Niin siedettävä kuin veljeni Harry onkin ensimäisenä rakastajattarena ja kyläkaunottarena, ääni jo semmoisenaan tekee esiintymisen pian hänelle mahdottomaksi. Seuraavassa huvinäytelmässä koetan saada naiset näyttämölle, — nous verrons!"
Seuraavan näytelmänsä " Säärane Mulk " (Sellainen Mulk) kirjoitti Koidula vuonna 1871, ja se esitettiin heti samana kesänä, samojen asianharrastajien toimesta kuin edellisetkin. Säärane Mulk on Koidulan itsenäisin ja onnistunein näytelmä, jota lukiessa täytyy valittaa, ettei hänellä ollut tilaisuutta kehittää epäilemätöntä draamallista kykyään. Edellisten kappaleiden, samoin kuin Koidulan lukuisien suorasanaisten kyhäysten pseudovirolaisuuden sijasta, on tässä todellinen virolainen ympäristö todellisine tyyppeineen, hyvällä silmällä ja leikillisyydellä nähty vastakohtaisuus ja hankaus kahden virolaisen talonpoikaistyypin, varhain varakkuuteen ja itsetietoisuuteen kohonneiden Viljandimaan "mulkkien" ja tarttolaisen talonpojan välillä. Itse aihe, — sanomalehtiuutisesta saatu, — ei ole vailla alkuperäisyyttä ja koomillisia tilanteita, joita tavanmukainen rakkaustarina säestää. Ei voi tosin sanoa, että Koidula tässäkään kappaleessa olisi osoittanut syvempää silmää virolaisia erikoisuuksia varten, — hän onnistui osassaan, kansansielun tulkkina, vain silloin, kun välittömästi itse siihen antautui, ei huomiokykyään käyttäen eikä älylliseltä pohjalta.
Koidulan toiminnan ydin, hänen herättävä vaikutuksensa, ei suinkaan supistunut osaan, mikä hänellä näinä vuosina oli isänsä kodissa. Suuri vaikutusvalta on hänellä varmaan ollut laajalle haarautuvan kirjevaihtonsa kautta, joka antoi hänelle tilaisuuden ylläpitää yhteyttä kauempanakin asuvien samanmielisten ystäviensä kanssa. Henkisen vuorovaikutuksen tarve oli suuri tällaisina aikoina, eikä yksilöllinen kiintymys ollut ainoa tekijä ihmisten suhteissa, vaan samanmielisyys, saman lipun alle kuuluminen.
Kirjevaihto oli niin muodoin Koidulalle jotain aivan luontaista, saman keskustelukyvyn ilmaus, joka suullisessa seurustelussa pääsi käytäntöön, saman agitatorisen lahjan sanelema, joka pakotti hänet jakamaan omasta hehkustaan muille. Totta kyllä, Koidulan aika huonoine kulkuneuvoineen, pitkällisine postinkulkuineen, oli vielä kirjeenkirjoittamisen luvattua aikaa. Mutta ihmetellä täytyy kuitenkin, mitenkä Koidula raskaasta työtaakastaan ja yhä uudistuvasta käsivarsikivustaan huolimatta on ehtinyt hoitaa niin monta eri kirjevaihtoa yhtaikaa, ehkä vielä ihmeellisempää, että häneltä on riittänyt henkilökohtaista harrastusta niin monelle eri taholle. Paitsi Kreutzwaldia on hän melkein samaan aikaan ollut kirjevaihdossa C.R. Jakobsonin, suomalaisen Antti Almbergin, berliniläisen akateemikko W. Sekoitin, H. Fr. Czieschin, C. Wiedemannin, virolaisen A. Reinwaldin y.m. kanssa, lukuisia, vain muutamiin kirjeisiin supistuvia tuttavuuksia mainitsematta.
Kirje, tämä aika-ajoin miltei taiteena harjoitettu kirjallinen ilmaisulaji, niin vähän arkitektonista rakennetta vaativa, viehättävä ja näennäisesti niin vaivaton, satunnainen sekoitus lyriikkaa ja filosofiaa, aforismeilla ja paradokseilla höystettyä, — kirjallinen muoto, josta Lombroso sanoo, että se on ainoa, missä nainen kykenee voittamaan miehen! Ei mikään kykene paremmin balsamoimaan jo ammoin hävitykseen tuomittua yksilöä, kuin tällainen hetkellistä, välitöntä tunnelmaa väräjävä kirje, joka on osannut vangita hapraan ja haihtuvan hetken särkyvät ajatusten ja kuvien saippuakuplat!
Tätä hienoa, läpeensä viljeltyä, äärimmäisen intimiä lajia, niinkuin sitä sekä Ranskan että Saksan naiset eri aikoina ovat harjoittaneet, eivät ole Koidulan lukuisat kirjeet. Päinvastoin, lukuunottamatta Kreutzwaldille kirjoitettuja, ei niitten kirjallista arvoa voi ylen korkealle arvostella. Ne ovat enimmäkseen sanomalehtityöhön tottuneen kynän tuotteita, nykyaikaiselle lukijalle aivan liiaksi paikallisia, liiaksi päivän kysymyksiä pohtivia. Sielullinen mielenkiinto jää melkein poikkeuksetta toiseen sijaan; ne eivät tarjoa teräviä erittelyjä, eivät hienoja havaintoja, eivät lyyrillisiä kauneuksia. Ylenpalttinen keimailu, joka toisinaan vaikuttaa tunkeilevaltakin, tekee ne tavallaan naisellisiksi, vaikka ei silti henkilökohtaisemmiksi. Sensijaan kuvastuu niissä aika; ajan harrastukset, ajan suunnitelmat, toiveet ja ilmalinnat elävät niissä hetkeen sidottua elämäänsä.
Useimpiin Koidulan kirjevaihtoihin on varmaan johtanut juuri ajan liikkuva henki, nousuajan, joka hetkeksi yhdisti ihmiset samoja päämääriä palvelemaan. Niitten tarkoituksena oli välittää tietoja ja ajatuksia, joita "ahtaan veräjän" ankaruus esti julkisen sanan palstoille pääsemästä, antaa tilaisuutta tekeillä olevien suunnitelmien pohtimiseen, tukea toinen toistaan yhteisessä asiassa, ylläpitää innostusta. Ilmielävänä kuvastuu niissä Koidulan suuri liikkuvaisuus tai ehkä pikemmin liikuntatarve, hänen synnynnäinen halunsa alati pysyä kosketuksessa ihmisten kanssa, vaihtaa ajatuksia, rikastua ja rikastuttaa muita, tartuttaa muihin oma alati palava intomielensä. Sanalla sanoen, ne olivat kansallisia lähetyskirjeitä.
Niissä on kyllä eräänlaista ystävyyttä, mutta vähemmän varsinaiseen sympatiaan, luonteitten, taipumusten sopusointuun perustuvaa, kuin harrastusten, mielipiteitten yhtäläisyydestä johtuvaa. Älyllinen pohja, miltä ne ovat lähtöisin, on selvin Koidulan vv. 1868-1870 kestäneessä kirjevaihdossa C.R. Jakobsonin kanssa. Viron ahtailla teillä eivät tietysti persoonallisuudet sellaiset kuin C.R. Jakobson ja Koidula voineet mennä toistensa ohi, heidän oli kohdattava toisensa joko vihan tai myötämielen merkeissä. Mutta rakkaussuhteen sijaan, jota näitten kahden voimakkaan yksilön kosketuksesta olisi voinut edellyttää, syntyykin vain sangen toverillinen, asiallinen, melkein kuiva kirjevaihto, jota kestää, kunnes Jakobson lopullisesti riitaantuu isä Jannsenin kanssa. On vaikea antaa edes ystävyyden nimeä tämäntapaiselle, niin kokonaan älyllisyyden rajoissa pysyvälle suhteelle. Kohtalo oli kylläkin oikukas, valitessaan Koidulan ystäviksi hänen isänsä silloisen ja vastaisen jyrkimmän ja leppymättömimmän vastustajan, Kreutzwaldin ja Jakobsonin. Oli epäilemättä suuri ero Kreutzwaldin vanhuuden ohenneesta vuori-ilmasta ja klassillisesta puhdasviivaisuudesta tulla Jakobsonin myrskytuulen pyörteeseen. Sekä Koidulaa että Jakobsonia viehätti varmaan toistensa voima, joka Jakobsonissa oli tahdon rautaa ja Koidulassa tunnekyllyyttä. Mutta siitä huolimatta kirjoittelevat he toisilleen sivumääriä kansallista rihkamaa, ja Jakobson panee joka kirjeensä alkuun juhlallisen puhuttelusanansa "auustadud sõberana!" (kunnioitettu ystävätär). Heidän suhteensa oli ja jäi älylliseksi sympatiaksi, eräänlaiseksi aivojen hengenheimolaisuudeksi.
Juuri Jakobson on kuitenkin kirjoittanut Koidulalle seuraavat muistiin syöpyvät sanat: