"Teidät ovat jumalat luoneet, että eläisitte virolaisen isänmaamme hyväksi; älkää uskaltako sitä unohtaa!"
Näillä sanoilla hän tulkitsi epäilemättä useimpien aikalaistensa käsityksen Koidulasta. Symbolin, näkyvän vertauskuvan tarve pani heidät valitsemaan siksi Koidulan, jossa heitä kaikkia sytyttävä tuli näytti vapaimmin ja valoisammin palavan. Hänen runoissaan he tunsivat omat sisimmät tunteensa ilmaistuiksi; heidän omat yrityksensä antaa muotoa samoille tunteille, eivät koskaan saavuttaneet samaa lennokkuutta, samaa korostettua kiihkeyttä, mikä heidät Koidulan hymneissä kohotti yli arkipäiväisyyden. Sentähden he ottivat hänen sanansa omiksensa, niistä tuli heidän taisteluhuutonsa, heidän uskontunnustuksensa. Tämä nuori tyttö, jonka sisäisestä elämästä he niin vähän tiesivät, oli heille todella kuten muuan heistä sanoo: "Vanemuisen tytär", laulunjumalan sukua, jonkunlainen tarunomainen olento, joka oli luotu ja lahjoitettu heille pitämään yllä kansallista tulta.
Tällainen on Koidulan tähdenlento. Niin on häntä muistettava, jos hänen meteorinkaltaista rataansa kuvitella tahtoo, — selvimmin sentään keskellä juhlahuumausta, ympärillä vapauslaulujuhlan vapauttavat sävelet, joissa soi kokonaisen kansan heräävä ja riemuitseva itsetunto.
III
MURROS
8.
Mutta juuri nyt, elämän huippukohdassa, saavuttaa kohtalo Koidulan. Juuri nyt, kun hänen persoonallisuutensa näyttää pääsevän täysiin oikeuksiinsa ja vihdoinkin vapautuvan, on samalla murros ja hajautuminen käsissä. Koidulan traagillisuus oli tuskin vältettävissä: jollei se olisi tullut sisältäpäin, olisivat ulkonaiset olot sen aiheuttaneet. Vaikka kuvittelisikin hänen yhä edelleenkin pysyneen kansallisena amatsonina, minkään muitten voimien häiritsemättä hänen kutsumustaan, virolaisena Jeanne d'Arcina, joka rakkauselämän sijaan on kohtalolta saanut isänmaallisen haltioitumisen lahjan, niin olisi virolaisten olojen jatkuva kehitys kuitenkin ennenpitkää jouduttanut hänen traagillisuuttaan, samoin kuin se valmisti hänen tuiki vähillä traagillisilla edellytyksillä varustetulle isälleenkin traagillisen kohtalon. Epäilemättä olisi Koidulan traagillisuus siinä tapauksessa ollut monta vertaa jyrkempää, kaikille näkyvää, joka suhteessa toimivampaa laatua, suuremmassa sopusoinnussa hänen jossain määrin teatraalisen luonteensa kanssa. Sensijaan on vaikea ajatella, että mikään elämänmuoto olisi täydelleen kestänyt varustuksena Koidulan traagillista kohtaloa vastaan. Traagillisuus oli hänen syntymälahjansa, yhtä suuressa määrin hänen hyveistään kuin heikkouksistaan riippuva, siemen, joka lakiaan seuraten vain odotti otollista hetkeä kehkeytyäkseen.
Koidulan traagillisuus sai alkunsa kokonaan sisältäpäin, sen monet ulkonaiset aiheet ovat loppujen lopulta vain sivutekijöitä. Ja niinkuin alusta alkaen hänen elämänsä kulkua seuratessa, täytyy nytkin pysähtyä hänen henkisen rakenteensa keskukseen, hänen suureen, yksipuoliseen, fanatismiin suunnattuun tunnevoimaansa. Heikompi, vähemmän keskittynyt tunnekyky olisi varmaan taannut hänelle monta vertaa rauhallisemman elämän. Koidula on itse tuntenut luonteensa vaarallisuuden, kirjoittaessaan "itsekkäästä, rajusta ja rauhattomasta sydämestään" seuraavat sanat:
"Olen muista poikkeava olento ilossa ja tuskassa, molemmat vaikuttavat minuun erilailla kuin muihin. Pelkään niitten mahtia ja koetan väkisinkin niitten ylivaltaa vastustaa, tietoisesti vaimentaa. Tiedän, kuinka hirvittävästi, kuinka väkevästi ne voivat minut vallata, sentähden tukehdutan jokaisen tuntuvamman tunteen värähdyksen."
Mitä takeita rauhallisesta kehityksestä tarjosi tällainen taipumus sielunkykyjen äärimmäiseen kärjistymiseen ja suuren sisäisen sähkövaraston keräytymiseen, tällainen jo luonnostaan pingoitettu tunnelaatu? Kohdistuipa se mihin esineeseen tahansa, olkoon kuinka käsitteelliseen hyvänsä, aina oli peljättävissä ristiriita ja epäsuhde. Jos tunteen voimakkuuteen olisi alusta alkaen yhtynyt tahdonlujuus, olisivat henkilökohtaisen onnen mahdollisuudet ehkä olleet suuremmat. Mutta Koidulan sielu ei ollut terästä, vaan yksinomaan tulta. Sen kokoonpanon sairaalloisuus toi paitsi sitä myötään eräänlaisen edeltäpäin arvaamattoman, yllätyksellisen vivahduksen; ratkaisevana hetkenä saattoi sielullinen koneisto toimia aivan odottamattomalla tavalla.