Niinkauan kuin isänmaallinen innostus, agitatoriseen toimintaan yhtyneenä, tarjosi kulkuväylän Koidulan sielussa aika-ajoin patoutuvalle liikavoimalle, oli hänen sisäinen tasapainonsa mahdollinen, jos edellyttää ulkonaisten olojen pysyneen samanlaisina. Mutta paljon vaarallisemmaksi kävi heti tilanne, niinpian kuin sama tunnekyky kohdistui naisen varsinaisen tunne-elämän alalle, niinpian kuin uudet voimat ja alkuaineet alkoivat päästä oikeuksiinsa tähän asti eroottisesti niin koskemattomassa olemuksessa. Abstraktisen aatteen sijaan astuivat silloin elävät ihmiset tunteineen ja vastatunteineen, ja murros oli edessä.
On jo ollut puhetta lapsenkaltaisesta piirteestä Koidulan olemuksessa, eroottisesta kehittymättömyydestä, jos niin tahtoo. Joka tapauksessa on jotain tuiki luonnotonta, ainakin suuressa määrin epätavallista, myöskin pohjoismaissa, että nainen ennättää kahdenkymmenenkuuden vuoden ikään, ennenkuin mistään varsinaisesta rakkauselämästä voi puhua. Koidulan varhainen henkinen työ riittää vain jossain määrin selitykseksi; lähemmäksi todellista syytä kai pääsee, jos pitää silmällä hänen yleistä perittyä sairaalloisuuttaan, joka mahdollisesti on aiheuttanut hitaan kehityksen. Koidulassa tapahtuu melkein äkkiä käänne, verrattava vain kehitysiän myrskyisiin ja perinpohjaisiin muutoksiin, ja myöhäisyytensä vuoksi niitä vaarallisempi. Hän herää eroottisesti. Ikäänkuin luonnolla olisi kiire korvata laiminlyöntinsä, tapahtuu herääminen hänessä äkkiä, ei vähitellen, asteettaisen kehityksen kautta, vaan vallankumouksellisena.
Luonto ei työskennellyt Koidulan suhteen tasaisesti, vaan toisten sielunkykyjen näivettymistä vastasi toisten liikakasvu. Ei voi minään ajanjaksona ajatella häntä säännöllisesti ja tasaisesti kehittyneenä, useimmiten on hänen kehityksensä väkivaltaisesti pysähdytettyä, lyhyen ajan hypertrofista, yksipuolista kukoistusta. Sentähden on tälläkin hänen "heräämisajallaan" niin myrskyinen luonne, — ja tahtoisi lisätä, — niin lapsellinen ilme. Älyllisesti yli naisen tavallisen tason kehittyneenä, täytyi hänen alkaa tunne-elämänsä kuin ensi kirjaimesta. On jotain peräti naiivia ja avutonta hänen molemmissa nyt seuraavissa rakkaussuhteissaan, jotka eivät ansaitsisi enempää mainitsemista kuin koulutytön ensi hentomieliset kokemukset, jolleivät ne olisi vaikutukseltaan niin hävittäviä koko hänen elämäänsä nähden.
Vuoden 1870 keväällä alkaa Koidulan kirjeissä Kreutzwaldille yhtäkkiä rauhaton, hermostunut sävy. Ulkonaiset olot ovat kuitenkin aivan samat, Koidulan suhtautuminen niihin vain on toinen. Talttumus, jolla hän aina tähän saakka on puhunut ylen raskaasta työtaakastaan, muuttuu vähitellen hiljaiseksi kapinaksi. Hän alkaa nurkua koneellista, hivuttavaa työtään, joka uuvuttaa sekä sielun että ruumiin siihen määrään, että hän ihmettelee silloin tällöin vielä ajatteluun pystyvänsä.
"Tässä nyt olen, uupuneena ja raukeana 300 pitkän-pitkästä ja turhanpäiväisestä kirjeestä, jotka tänään merkitsin kirjoihin, sillaikaa kun suullisten tilausten tuojat kumpaakin oven kynnystä kuluttivat, — väsyneenä henkeä tappavasta työstä, joka sentään vaatii aivan erikoista ponnistusta ja kiusallisinta huolellisuutta."
Luuvalo palaa kahta vaikeampana ja aiheuttaa moniviikkoisen toimettomuuden, joka töitten sillä väliin kasaantuessa, hermostuttaa häntä yhtä paljon kuin työn tuottama rasituskin. Jotain on epäkunnossa, hän tuntee luonteelleen ennen vierasta tyytymättömyyttä, tuntee ympäristönsä, työnsä kuin kahleina. Luultavasti juuri yksinäisyyden tunto lähentää hänet taas Kreutzwaldiin, ikäänkuin hän yhtäkkiä muistaisi rakkauden pääoman, joka hänen nimellään aina oli valmiina Võrun erakon tallessa.
Kevättalven hermostumista seuraa yhtäkkiä toukokuussa nopea nousu.
Ihmeellisen nuori ja elämää uhkuva on Koidulan toukokuussa kirjoittama kirje uskolliselle ystävälleen Kreutzwaldille. Ei mitään keväisen romantiikan välttämättömiä näyttämökoruja ole unohdettu, tässä ne ovat kaikki: on kuutamoa, on kaupunkilaispuutarhan kulmassa puhkeavia tuomenterttuja, on ensimäisen satakielen laulua. Jos eristääkin ajan tunneherkkyyden, jää kuitenkin kyllin nuoruuden tunneherkkyyttä jäljelle, luonnollisempaa 17- kuin 26-vuotiaalle.
"Isä Kreutzwald, maa on niin rikas vihreydestä, taivas niin rikas sinestä, ja minun sairas käteni uneksii kesken valon kuultoa niin paljon paranemisesta, etten ajattelekkaan tänään lääkärin kieltoa seurata, ikävöin niin puheluhetkistä kanssanne, isä! Teidän parissannehan saan vielä aina olla lapsi, minä, järkevä, muuten niin tuiki järkevä, varhaisvanha olento, ja te isä, te yksin ymmärrätte, millainen lapsellinen satutunnelma voi vallata mielen, keskellä heräävän maan satumaista puhkeamista, versomista ja lainehtimista, — on kuin etsisi kaikki kaunopuheisinta ilmaisua, täydellisintä muotoa puhkeavalle elämälle. — Ja minun mieleni on aivan samankaltainen, yhtä nuori ja ihmettelevä, ikäänkuin näkisin minäkin jokaisen versovan ruohonkorren, jokaisen tumman seljapuun nupun ensi kertaa."
Seuraavassa kirjeessä yhä kasvaa korostettu, haltioitunut mieliala: