"Ah rakkahin isä, mitä minun on tekeminen! Ulkonahan on viheriäistä! Näillä autereen täyttämillä, nuppuja paisuttavilla päivillä on vakaumuksen voima, jota jokaisen sydänparan täytyy totella! Mutta miksi juuri valitsen Teidät, Teidät, isä rukka, ylikuohuvan tunteeni väyläksi? Niin, tietänenkö sitä itsekään? En monestikaan ymmärrä, minkätähden hilpeäin, iloisten kasvojen parissa, jotka kaikki hymyilevät heräävälle elämälle, pysyn niin hiljaisena, niin vaiteliaana enkä löydä ainuttakaan sanaa kaikelle, mikä kuitenkin syvällä sisimmässäni minua niin valtavasti liikuttaa. Kadotan kärsivällisyyteni, kun kuulen tätä rikkaasti levitteleivää kauneutta selostellen ylistettävän, en voi puhua siitä, vain katsoa ja kuunnella ja sieluuni juoda kaikkia tuoksuja ja värejä ja muotoja. Isä, nyt haluaisin matkustaa, — avaraan, nauravaan, vihertävään, puhkeevaan mailinaan!"
Näin heleät ovat tämän ajan heijastuskuviot Koidulan sielussa. Ja tekisimme viisaammin, jos tyytyisimme vain niitä tarkastamaan. Kaikki muu, mitä selitykseksi voi lisätä, on ylen jokapäiväistä, lapsellisuudessaan hämmästyttävää. Koidulasta itsestään, — ulkopuolisista tekijöistä huolimatta, — kumpusivat luonnonpakosta, hänen oman olemuksensa lakia noudattaen uudet voimat.
Hänen heräävä aisti-ilonsa, joka tuntuu suhteessa ulkopuoliseen luontoon, on täynnä raikkautta, tuore kuluttamattomuudessaan. Näillä silmin hän näkee todella mailman ensi kertaa.
Joka lauseessa värisee onnen odotus, kärsimätön ja myöhäinen. Mitä merkitsee sen rinnalla, että etsiessämme episodin vaiheita, päädymme johonkin tuiki tavalliseen ja vähäpätöiseen rakkausjuttuun? Korkeintaan voi Koidulan traagillisuus kasvaa silmissämme, nähdessä kerta toisensa jäljestä hänen harhaotteensa. Hänen älyltään puuttui käytäntöön soveltamisen mahdollisuus, hän, teoreettisesti hyvä psykologi, on osoittanut suhteissaan ihmisiin suurta lyhytnäköisyyttä.
Seuraavan rakkaussuhteen synnyttämä murros oli ratkaiseva, mutta ensimäinen oli syvempi, sen murtoviiva näkyvämpi. Koidula ei ole ehkä koskaan kirjeissään tavannut niin yksinkertaisen korutonta, niin uskottavaa ilmaisua itselleen, kuin kertoessaan Kreutzwaldille kaiken olevan ohitse. Liian kireälle pingoitettu paatos, joka osaksi kuului Koidulan olemukseen, osaksi aikaan, ei enää tunnu ontolta, sen täyttää todellinen tuska.
On epäilemättä erehdys pitää viehätysvoimaa, mikä Koidulalla tunnustetusti oli myös juuri aikansa miehiin nähden, etupäässä naisellisena vetovoimana. Ei ole unohdettava, kuinka perinpohjaisesti Koidula erosi senaikuisesta baltilaisesta naisesikuvasta, kodin ahtaaseen piiriin suljetusta naisesta, kuinka varhain hän toteutti itsenäistä työtä tekevän, joskaan ei riippumattoman naisen ihanteen. Paitsi sitä oli hän, — ulkonaisesta kauneudestaan huolimatta, — liian totinen, liian tosi, liian suora; niin, hänen kauneutensakin oli suuripiirteistä ja jyrkkää lajia, vailla varsinaista pehmeyttä; häneltä puuttui monta viehättävää, naisellista heikkoutta. Tunne, jonka hän herätti, ei ollut kuin poikkeustapauksissa varsinaista rakkautta, miehen ja naisen välistä tunnetta. Se oli pikemmin ihailua, — tietyn välimatkan päästä; epämääräinen, runollinen mieli-ala, melkein kuin taideteoksen synnyttämä. "Hän vaikutti meihin kuin kreikkalainen jumalatar", tunnustaa eräs hänen nuoria ihailijoitaan. Hänessä oli jotain julkisuudelle, kaikille kuuluvaa, hänessä rakastettiin ruumiillistunutta aatetta, oli muotiasia puhua hänen kuultensa, vaihtaa kirjeitä hänen kanssaan, hän oli kuin kaikille näkyvä, koruommeltu lippu, joka kaunisti kansallista asiaa, ei muuta. Niin paradoksilta kuin se kuuluukin, ei ollut myöskään miehiä häntä varten; hänen ikäisensä, virolaisiksi lukeutuvat, sivistyneet miehet olivat sormin luetut; oli vain yksityisiä, opintouransa alussa olevia nuoria ylioppilaita, säännöllisesti Koidulaa nuorempia. Tosin ei kansallinen muurijärjestelmä siihen aikaan ollut vielä nykyiseen kaikkisulkevaan muotoonsa kehittynyt, mutta kuitenkaan eivät kosketukset muihin kansallisuuksiin voineet olla suuret, ja Koidulan valintapiiri oli sentähden mahdollisimman ahdas.
On hyvin luultavaa, että Koidula itse oli täysin tietoinen ihailun etäisyydestä ja persoonattomuudesta, joka häntä ympäröi. Joka tapauksessa tuli hetki, jolloin se lakkasi häntä tyydyttämästä, kylmältä ja verettömältä vaikuttaen. Tuli hetki, jolloin isänmaallinen innostus alkoi tuntua liian käsitteelliseltä, ja kiintymys Kreutzwaldiin vetäytyä ikäeron luonnollisiin rajoihin.
Koidula on rakastanut kahdenkymmenenkuuden vuoden vanhana, kuten muuten rakastetaan varhaisimmassa nuoruudessa, esinettä valitsematta. Jos milloinkaan, sopii rakkaudelle tänä ikäkautena iänikuinen epiteetti sokea.
Mitä tiedämme oikeastaan Koidulan ensimäisestä varsinaisesta rakkaudesta? Toden teolla ja suoraan sanoen, sangen vähän. Yksityisseikat sen kulussa peittyvät täydellisesti hämärään, emme edes tiedä, mikä oli syynä sen nähtävästi äkilliseen loppuun. Minkä me varmasti tiedämme, on, että tämä kiihkeä ja myöhäinen rakkaus on ollut olemassa, että se on herättänyt Koidulassa ennen tuntemattoman ja täyteläisen elämäntunnon, samoin, että se syystä tai toisesta nopeasti särkyi, kutsuen vuorostaan esiin Koidulan sielusta ensimäiset varsinaiset traagilliset tunnot, jotka siihen myöhemmin niin täydelleen kotiutuivat.
Joka tahtoo, voi seuraavista Kreutzwaldille osoitetuista sanoista yrittää uudelleen rakentaa Koidulan lyhyttä ja kohtalokasta rakkaustarinaa. Kreutzwald oli epäillyt C.R. Jakobsonia ystävättärensä syksyllä 1870 puhkeavan alakuloisen mielialan aiheuttajaksi. Koidula sensijaan torjuu jyrkästi kaikki syytökset ja kirjoittaa: