"Tahdonpa kertoa Teille tarinan, isä! Olin antaunut kasvatusopin alalle, minulla kun oli suuret ajatukset kyvystäni, mutta kun luulin saaneeni kasvattini oikein järkeväksi ja viisaaksi ja maltilliseksi, teinkin kiusallisen havainnon, että olinkin tehnyt hänet vain — haaveelliseksi, sanokaamme. Se koski minuun kovin, minä panin kasvatusoppini taas hyllylle — voilà tout!"
Uskallettua olisi epäilemättä leimata ketään määrättyä henkilöä, niin vähän täydellisesti varmaa tiedämme. Eräässä samankeväisessä kirjeessä C.R. Jakobsonille puhuu Koidula "kasvateistaan", joitten joukkoon hän muuten lukee Jakobsoninkin. Samoilta ajoilta on Koidulan jälkeenjääneiden paperien joukossa kaksi edellämainitulle sanomalehdentoimittaja H. Fr. Czieschille kirjoitettua kirjettä, — palautettuja, lähettämättömiä, vaiko yksinkertaisesti jäljennöksiäkö, on vaikea sanoa, — joissa Koidulan tavanmukaisen kirjekeimailun alta kuultaa tavallista suurempi persoonallinen mielenkiinto. Hans Friedrich Cziesch oli jo Pärnussa postiharjoittelijana ollessaan tuttu Jannsenin perheessä. Koidula nimittää häntä eräässä toisessa kirjeessä Jakobsonille "ystäväkseen". Mitään sen lähempää ei ole suhteesta tunnettu, eivätkä liioin Koidulan kirjeet Czieschille epämääräisyydessään ja ylimalkaisuudessaan oikeuta mihinkään varmaan päätökseen.
Yhtä vähän oikeuttaa siihen toisen nuoren miehen persoonallisuus, joka kesällä v. 1870 yhdessä Jannsenin ja hänen tyttäriensä kanssa otti osaa ennen mainittuun Aleksanterikoulun perustamismatkaan Helmen ja Tarvastun pitäjiin. Erään tiedonannon mukaan olisi hänen ja Koidulan välillä jo keväällä kehittynyt molemminpuolinen, kiihkeä rakkaussuhde, johon omaisten sen kompromettoivan luonteen takia täytyi sekaantua. Hänen suuri nuoruutensa, — hän oli vain kahdenkymmenen vuotias ja lukion yläluokkalainen, — sopisi kyllä Koidulan sanoihin "kasvatistaan". Toiset tiedonannot sensijaan, — yhtä läheisistä lähteistä kuin edellinenkin, — kieltävät puolestaan oletukselta kaiken todenperäisyyden. Niin ei tätäkään tietä pääse sen pitemmälle.
Mutta mitä merkitsevät oikeastaan kaikki yksityisseikat tapauksessa, jossa kaikki mielenkiinto, kaikki valaistus keskittyy vain Koidulaan! Hänen kärsimyksensä todellisuus on yläpuolella kaiken epäilyksen.
Koko alkusyksystä 1870 ei ole yhtään kirjettä Kreutzwaldille. Marraskuu on jo käsissä, kun Koidula vihdoin kirjoittaa. Tuntee, että jotain on tapahtunut, vaikka selvät sanat puuttuvat, jotain pyrkii esille, kuitenkaan sanoiksi pääsemättä.
"Elämäni on köyhä, vaikka se päinvastaiselta näyttää. En voi mitään, en mitään vähästäni antaa pois, — vähimmin Teitä, isäni!"
Seuraavassa kirjeessä on jo elämänväsymys ylivoimaista. Poissa on nyt kaava ja sovinnaisuus ja ajan romanttinen kukkakieli. Koidulan sielullisessa kehityksessä on kirje mitä tärkeimpiä.
"Kaikki liukuu ohitseni, nopeasti ja kirjavina kuvina kuten kaleidoskoopissa, — silmät tuijottavat vain koneellisesti, sillä kiinteämpi katse koskee! Ikkunastani näen savun pystysuorana ilmaan kohoavan, ja seuraavassa tuokiossa on kohtalo sen jo saavuttanut: ilmavirta leikkii sillä kuin untuvilla, hajoittaakseen sen vihdoin kaikille neljälle ilmansuunnalle. Miksi se ei pysynyt neljän nokisen liedenseinänsä sisällä, jossa oli niin hämärä ja lämmin olla? Ylhäällä on kirkasta ja selkeää, mutta kylmä, — kylmä!
"Kevääni on ohitse, ja kesän myrskyt ovat paljon, paljon kukkia kuolettaneet, — tunnen itseni nyt usein niin uupuneeksi, niin loppumattoman toivottomaksi, ja kuitenkin täytyy minun nyt enemmän kuin ennen itsestäni antaa, täytyy entistä lujemmin kestää kaikki tutkivat katseet, valveilla olevat silmät, ja niihin vastata. Muutun epäluuloiseksi, ei, olen jo, — voiko todella niin nopeasti sisäisesti vanhentua? Oi aika, jätä minulle ehdottoman luottamuksen onnekas tunne, joka kymmenesti saattoi pettyä, yhdennentoista kerran taas ihmisiin uskoakseen. En ymmärrä ihmisiä, joitten luonto vaatii huolellista, varovaista punnitsemista, kyynärän jokaisesta tunteen rahdusta, jonka he toiselle suovat. On aikaa itkeä kyllin, kun räikeä valo on silmiin sattunut.
"Oi rakkahin isä, kuinka alakuloisina päiväni vierivät! Minut on vallannut lohduttomuus, jota ei äänekäs, hilpeä pakina ympärilläni voi vaimentaa, ja hiivin niin usein kuin suinkin ylös hiljaiseen kammiooni, uneksiakseni talvinen maisema edessäni, ja kipeitä ajatuksiani kerien. Jospa voisinkin tehdä työtä! Yön uni tulisi kai silloin itsestään! Kuinka ihanaa oli, kun vielä taisin suruani itkeä, kunnes siihen nukahdin! Olenko jo liian vanha, vai eikö suruni olekkaan enään yhtä suuri? Itken nykyään niin harvoin ja nukun samoin niin vähän.