"Hyvää yötä, isä! Ulkona on pimeä, melkein yhtä pimeä kuin sisälläkin, ja hiljaiset tähdet katselevat kylmästä, korkeasta holvistaan; kummallista, että niitä nyt ikäänkuin pelkään ja niitten puhetta vältän, — en tahdo sitä ymmärtää. Omatuntoni tosin ei ole levoton, mutta niitten säihkyvissä sanoissa on niin paljon selittämätöntä, vihlovaa tuskaa, en löydä enää entistä rauhaa tutusta kirjoituksesta. Rintaani särkee, — hyvää yötä, isä! Mitä mahdattekaan ajatella kärsivällisyydestäni tai luonteen lujuudestani tai oikeammin sanoen kummankin puutteesta, kun kaikki nämä sivut olen täyttänyt, — kyyneleillä!
"Onko siis jokainen uusi ihminen Oidipus, jonka täytyy ratkaista elämän suuri arvoitus, vai ovatko vain yksityiset tähän onnettomuuteen tuomitut? En tiedä, minkä vuoksi olen onnettomampi, siksikö, että olen ajattelemaan, vai siksikö, että olen tuntemaan tuomittu!
"Lumenpaljous ulkona huimaa päätäni. Ah, haluan, että olisin yhtä vanha kuin Te, isä, ja Te minun ikäiseni, — se olisi onnellisempaa, — kaikille!"
Selvittämättä jäänee ainaiseksi tämän kiihkeän ja nähtävästi lyhyeen loppuvan rakkaussuhteen kulku. Sen syvä ja pitkälle uloittuva vaikutus Koidulan kehitykseen on haettava hänen oman olemuksensa kokoonpanosta, hänen sielunsa perityistä sairaalloisista kerroksista, jotka iän karttuessa yhä selvemmin paljastuivat. Se oli vain Koidulan sieluun vajotettu mittausluoti, joka yhdellä kertaa mittasi hänen tuhoon tuomitun sielunsa rikkaudet ja vaaralliset kuilut.
9.
Koidulan seuraava ja ratkaiseva rakkaussuhde on yhdessä edeltäjänsä kaltainen: siinäkin on pääsija Koidulan sielun refleksiliikkeillä, kaikki muu on mitä tavallisinta lemmentarinaa. Ei missään ilmene Koidulan taipumus mielikuvituselämään, niinkuin näissä hänen oikeastaan ylen viattomissa suhteissaan. Koidula eli koko elämänsä ajan mielikuvituksessa, sanoo eräs hänelle läheinen henkilö. Todellisuus tarjosi hänelle vain aineksia unielämään, jota hän herkeämättä vietti; tapahtumat kasvoivat hänen mielikuvituksessaan aina sellaisiksi, kuin hän niitä kulloinkin tarvitsi. Hänen sielunsa oli monisokkeloinen kuin kuvastinlabyrintti, yksinkertaiset kuvat heijastuivat takaisin satoina jäljennöksinä sen särmistä. Hänen tunteensa ja tuskansa ovat olleet todellisia, niin epätodellisia, niin mielikuvituksellisia, kuin niitten aihe usein oli.
Hän oli runoilija suhteitaan eläessään. Hän runoili ne uudestaan, hän loi itse sekä nautintonsa että kärsimyksensä, hänen elämänsä runo on tyhjästä syntynyt: hänen oman luovan ja ihannoivan mielikuvituksensa säteistä.
Se, että tässä tapauksessa tunnemme koko kehityskulun juurta jaksain, ei muuta vähääkään; päinvastoin, sitä selittämättömämmältä tuntuu, että Koidulan koko vastainen kohtalo on riippunut niin vähästä. Ja yhtä käsittämättömäksi jäisi Koidulan epätoivoinen teko, — hänen äkillinen avioliittopäätöksensä, — jollei koko ajan pitäisi silmällä pääasiaa: hänen omaa sielullista suurennuskykyään, jonka rinnalla nytkin, kuten edelliselläkin kerralla, kuten aina, kaikki ulkonainen supistuu vähäiseksi ja toisarvoiseksi. Koidulan sielu oli joutunut liikkeeseen, sitä vaarallisempaan, mitä pitempi kaari päätepisteitten, korkean ilon ja epätoivon, välillä oli. On melkein yhdentekevää, mikä oli katkaissut edellisen rakkaussuhteen, hänen oma järkeilevä harkintansako vaiko syrjäisten sekaantuminen; joka tapauksessa oli sen äkillisessä lopussa jotain väkivaltaista ja luonnonvastaista. Tunteen jännitys oli ollut ylen kireä; on aivan varmaa, että sitä seurasi hermostunut ja herkkä tila, jonka vaarallisuus oli sen vastaanottavaisuudessa. Uusia voimia, niin myöhään Koidulan sielussa heränneitä, ei mikään enää voinut tehdä olemattomiksi, niillä oli omat elinehtonsa ja vaatimuksensa.
"Kävin tänään puutarhassa ja istuin ison lehmuksen alla. Kuinka kirjavaa ja hämärää on, mitä elämäksi nimitämme! Värikkäät pilvenhattarat väikkyvät edestakaisin taivaalla, ja typerät lapset maan päällä ovat näkevinään ihania maisemia. Kaikki huojuu tuulessa, ja on silmäinlumetta!"
Nämä sanat kirjoittaa Koidula puolen vuotta kohtalokkaan kesänsä jälkeen uudelle suomalaiselle ystävälleen.