Ne ovat hyvin kuvaavat. Kaikki huojuu tuulessa ja on silmäinlumetta, rakkaus, elämä itse… Koidula on kyllin kokenut, kaiken tämän tietääkseen, omistaakseen omakseen salomonilaisen kaiken turhuuden tunnon, mutta se lankee vain kuin suloinen, houkutteleva huumauspisara hänen elämäänsä. Mitä siitä, että kaikki kuihtuu kuin ruoho, joka tänään kukoistaa ja huomenna pätsiin heitetään! Onko elämä silti vähemmän kaunis, sen unenkaltaisuus vähemmän täynnä unhoitusta? Hän alkaa aavistaa elämän nautinnon suuruutta juuri katoavaisuuden varjossa. Suloisena ja huumausraskaana nousee elämä vielä kerran hänen suoniinsa.
Mutta siinä onkin juuri tämän mielialan vaarallisuus. Hän ei ole kuin puoliksi toipunut, vain puoliksi terve, kaikki on hänessä vielä arkaa, tukipistettä vailla. Hän on vielä kuin puolipyörryksissä äskeisestä iskusta, sentähden hän menee, silmät ummessa, kohtaloaan kohti kuin unissakävijä.
On kuin näkisi hänen vielä kerran ojentautuvan oikeaa alkuainettaan kohti, kohden valoa ja juhlaa. Se on hänen traagillisen sielunsa, hänen vauhdikkaan, alati laajentumaan pyrkivän elämäntuntonsa viimeinen vapautusyritys, ennenkuin se suljetaan ahtaalle kuin pähkinänkuoreen.
Tällä kertaa tulee valo pohjoisesta, ja Suomella on kiistämätön osansa Koidulan kohtalon ratkaisussa. Aika oli optimismin ja ihanteellisuuden, ja "Suomen siltaa" rakennettiin yhtä epätodellisista ja kangastelevista kivistä kuin Viron kansallista temppeliäkin. Kuinka paljon äkkiä heränneessä suomalais-virolaisessa veljeystunteessa todella oli varsinaista, vaistomaista heimoushenkeä, on vaikea sanoa, aikana, jolloin kaikki todellisimmat ja jokapäiväisimmätkin asiat muuttuivat runoksi ja haaveeksi. Joka tapauksessa oli harrastus ja osanotto toistensa toiveista ja kansallisista voitoista molemmin puolin lahtea suuri, ja jo laulujuhlan aikaan oli Tartossa isä Jannsenin kodissa vieraillut useita suomalaisia. Koidulan harrastus suomenkieltä kohtaan oli kuitenkin peräisin aikaisemmilta ajoilta. Hän on jo varhain harjoittanut suomea, aluksi Renwallin latinankielisen sanakirjan johdolla, ja myöhemmin lukemalla suomalaisia sanomalehtiä ja kirjallisuutta. Suuren suomalaisen nälkävuoden aikana vv. 1867-1868 hän auttaa isäänsä rahankeräyksessä hädänalaisten hyväksi, ja vuonna 1870 hän lähettää omasta puolestaan 10 hopearuplaa Helsingin ylioppilastalon rakennusrahastoon, merkiten muuten nimettömään kirjeeseensä: "virolainen käsi ja sydän".
Uuden Suomettaren nuori toimittaja, maisteri Antti Almberg, jonka puoleen Koidula rahalähetyksellään kääntyi, oli jo varhemmin vaihtanut pari kirjettä isä Jannsenin kanssa ja tunsi varmaankin Koidulan Virossa vierailleitten maamiestensä kaunopuheisista kuvauksista. Hän, ritarillinen mies, vastaa kohteliain kiitoksin, uskaltaen arvata kirjeen nimettömän kirjoittajan, ja kirjevaihto on käynnissä.
Kirjevaihto, niinkuin niitä Koidulalla montakin oli ollut, alussa millään lailla muita merkitsevämpi, vain vähässä määrin yksilöllinen, tällä kertaa samalla onnistumaton yritys saada aikaan tajuttava yhteiskieli, suomi-viro tai viro-suomi. Mitä kirjavimpia kielellisiä epämuodostumia on tämä koe, varsinkin Koidulan kirjeissä, esille kutsunut, kummankin alkuperäisen kielen kustannuksella. Kansallinen kysymys on koko ajan kirjeissä etualalla, keskipiste, jonka ympärille muu sisältö ryhmittyy. Kuinka läpitunkeva, kuinka yksinvaltias olikaan kansallisuusaate näinä aikoina, onnistuessaan sulattamaan itseensä niin voimakkaan yksilöllisyyden kuin Koidulan! Mikä meistä nyt tuntuu vain kauniilta lauseparrelta, oli silloin sydämen kyllyydestä kumpuava vakaumus, mikä nyt tuiki kuluneelta jokapäiväisyydeltä, silloin uutuutensa viehätyksellä tehoava iskusana! On ikäänkuin ajan suuri liikkuvaisuus olisi muuttanut ihmisten kaiken tarmon toiminnaksi, mutta näivetyttänyt tyystin sielullisen erittelyhalun, varsinaisen harkinnan, — ikäänkuin silloisten ihmisten koko sielullinen koneisto olisi ollut monta vertaa mutkattomampi.
Vasta vuoden lopulla muuttuu kirjeitten sävy läheisemmäksi. Kesä, joka toi Koidulalle niin monta taistelua ja kärsimystä, on ohitse, mainingit ovat vielä raskaat ja tuskalliset, mutta jo vuoden vaihteessa tapahtuu hänessä nähtävästi osittainen tervehtyminen. Hän alkaa täydellä todella ajatella kauan suunniteltua Suomen matkaa, johon monet suomalaiset ystävät jo aikoja ovat Jannsenin perhettä kehoittaneet. Nuori suomalainen on yhtä ihastunut tuumaan, joka toisi silminkantamiin tähän asti vain valokuvissa ihaillun Viron neidin. Arka ja tuskin tuntuva lämpö alkaa täyttää ennen niin asialliset kirjeet.
Ei mikään auta, ei äskeinen, vaikea kokemus, ei valta-asemastaan sysätyn järjen viisastelut. Koidula rakastaa pohjatuulta, "koska se tuo terveisiä Suomesta", maasta, joka on "kuin vihertävä pitsikudos, siniselle tyynylle levitetty". Meren avautuessa kypsyvät yhä matkasuunnitelmat, suomalaisen ystävän lahden toisella puolen puuhatessa vastaanottoa. Toukokuussa v. 1871 Koidula vihdoin kirjoittaa: "Matkustamme siis, isä, nuorempi veljeni Harry, — ja iloinen, onnellinen Lydia!"
Vielä kerran on Koidulaa muutaman lyhyen viikon ympäröinyt ihailun ja juhlan ilmasto. Rikkaat, vaihtelevat päivät vastaanottoineen, kukkineen, uusine ja vanhoine tuttavuuksineen, odottivat häntä pitkän ja yksitoikkoisen työajan jälkeen, tunnustus hänen isänsä työlle, samoin kuin hänen omalleenkin. Ja hän osaa nauttia nyt, ehdottomammin kuin ennen, hänen antaumisensa ilo on välittömämpää kuin koskaan, ikäänkuin aavistus ajan lyhyydestä ja väistämättömästä pettymyksestä antaisi hänen onnentunteelleen kuumeisen kauneuden.
Heinäkuussa vuonna 1871 lähti Jannsenin perhe Suomeen. Keskikesäisestä ajasta huolimatta oli vastaanotto Helsingissä mitä sydämellisin; kutsut saapua tähän harvinaiseen tilaisuuteen oli lähetetty kaikille suomalaisuuden merkkimiehille, joista useat keskeyttivätkin pariksi päiväksi kesäleponsa. Päivällisistä, jotka Alppilassa Jannsenin kunniaksi toimeenpantiin, ottivat osaa itse Johan Vilhelm Snellman ja Elias Lönnrot, paitsi sitä Th. Rein, Yrjö-Koskinen, C.G. Swan, Jaakko Forsman, Fr. Perander, Antti Almberg y.m., ja emännän virkaa hoiti ainoa läsnäoleva suomalainen nainen, Emilie Bergbom. Pieni, mutta valittu seura, jossa suomalainen tiede ja yhteiskunta kunniakkaasti olivat edustettuina.