Eloisa on erään läsnäolleen kuvaus tästä kesäisestä juhlasta, keskellä Eläintarhan kallioita.
"Päivälliset olivat onnistuneimmat, mitä olen nähnyt. Pöydän päässä istui Snellman, joka piti vieraille saksankielisen tervehdyspuheen, lähtien suomalaisesta sananlaskusta: 'veri vettä sakeampi!' ja puhuen Jannsenin toiminnasta Viron kansan hyväksi, senjälkeen kääntyen Lydia-neiden puoleen, huomauttaen hänen työstään isänsä oikeana kätenä.
"Päivällisten jälkeen kahvia odoteltaessa, kulutettiin aikaa keskustelulla. Snellman oli niin iloisella, kerrassaan poikamaisella tuulella, etten milloinkaan ole nähnyt häntä semmoisena, rupesi ritarilliseksi, täynnä leikinlaskua, ja kehoitti Forsmania ja Peranderia rakentamaan Suomen siltaa Lydia-neidin kanssa. Tyytyväisenä sitten Snellman istui käsivartensa Lydia-neidin vyötäisillä ja lausui: 'se dethär har man, guherrar, för sina fyllda 65 år!' Myöhään illalla, kun jo sydänyö oli lähellä ja ruvettiin tekemään lähtöä, hävisi Snellman ravintolan puolelle, eikä aikaakaan, niin hän jo palasi, viinimaljaa kantava palvelija mukanaan. 'Älkäämme menkö vielä', hän sanoi, 'auringon nousu on ihana, odottakaamme sitä!' Ja niin istuttiin varhaisen kesäauringon nousuun saakka, valoisassa, hämyisessä yössä, innostuksen yhä kohotessa."
Helsingistä vei Jannsenin perheen matka Tampereelle, rankkasateessa tosin, ja sieltä Kangasalan kuuluisien vesistöjen varsille. Janakkalassa olivat he tilaisuudessa tutustumaan ruotsalaisen vallaskartanon suviseen interiööriin. Heidän oppaansa, C.G. Swan, kuvaa käyntiä parooni Boijen omistamassa Hakoisten kartanossa seuraavasti:
"Hakoisten linnassa oli tavallisuuden mukaan kosolta vieraita, monta kymmentä, kuten englantilaisessa maahovissa. Parooni Boije oli äskettäin itse palannut Riian maanviljelysnäyttelystä, joten hänellä ja Jannsenilla oli kyllin puheenainetta. Sensijaan minusta tuntui, kuin olisi naispuolinen aatelisjoukko, jollei juuri halveksivasti, niin kuitenkin jonkinlaisella oudostelevalla uteliaisuudella tai kylmäkiskoisuudella katsellut Lydia-neitiä, joka kuitenkin esiintyi varmana ja komeimpana kaikista. Ainakaan he eivät tuntuneet erittäin ihastuneilta, kun hän pyynnöstä istuutui pianon ääreen ja lauloi: 'Mu isamaa, mu õnn ja rööm!'"
Janakkalasta lähdettiin viimeiseen vierailupaikkaan, Lopen pitäjään Yrjö-Koskisen Leppälahti nimiselle maatilalle, jossa vieläkin näytetään suurta kiveä, minkä Yrjö-Koskinen ihastuneelle Koidulalle lahjoitti, ehdolla, että kivi saisi jäädä paikalleen, Koidulan nimikkona.
Niin oli siis Koidula saanut nähdä palasen Suomen kesäistä luontoa, Kangasalan suuripiirteisistä järvimaisemista Lopen lempeään idylliin saakka. Kautta koko matkan näyttää häntä seuranneen korkea, onnea uhkuva tunnelma. Vastaantulevan hääsaattueen nuorelle morsiamelle hän jakaa osan Helsingistä saamistaan kukista, oman onnensa kylläisyyden tunnossa. Yksitoikkoisen rautatiematkan kestäessä, joka vie hänet taas kotia kohti, hän valveilla, unta saamatta, elää uudestaan kaikki toivioretkensä muistot.
Ja kotiin päästyään, ahtaaseen tarttolaiseen ullakkohuoneeseensa, hän kirjoittaa. Millainen kirje! Aito naisellisesti, Eevan älyllä sommiteltu, keimaileva ja tosi samalla. Kirje, joka avaa vastaajalle kaikki mahdollisuudet, mutta epäsuotuisassa tapauksessa sallii kirjoittajansa naisellisella kunnialla peräytyä, kirje, johon rakkaudentunnustus, kosintakirje, olisi ollut ainoa oikea ja epäilemättä odotettu — vastaus.
Mutta nuori, kahdenkymmenenneljän vuoden vanha suomalainen, vilpitön, kirkas luonne, johon yhtyi niin paljon harvinaista ritarillisuutta ja sydämellisyyttä, ei ollut hänkään se mies, joka olisi jaksanut vastaanottaa Koidulan koko rikkaan olemuksen, sitä taakkana tuntematta. Tympäisikö häntä Koidulan liian kuohuva, liian voimakas olemus, epäilyttikö oma alkava sairautensa, josta hän kirjeessään puhuu? Hän on epäilemättä tuntenut suurta ja todellista mielenkiintoa Koidulaa kohtaan, ollut ylpeä "Viron ensimäisen naisen" ystävyydestä, juhlatunnelman huumeessa ovat hänen tunteensa lyhyen aikaa lähenneet rakkauttakin, mutta ratkaisevalla hetkellä varoittaa häntä jonkinlainen vaisto. Hän epäröi, ja hetki menee ohitse. Hänen vastauksessaan, jota Koidula ei kauan tarvinnut odottaa, on kaikesta ystävyydestä ja lämmöstä huolimatta selvästi varovainen ja peräytyvä sävy, jonka Koidula aivan oikein oivaltaa. Hän ei käytä yhtäkään niistä monista tilaisuuksista, joita Koidulan kirje tarjoo, vaan sivuuttaa taitavasti kaikki naisellisen älyn rakentamat vedenalaiset karit.
Koidula oli liian viisas ja liian ylpeä käsittääkseen vastauskirjeen muulla kuin yhdellä tavalla. Kun hän vihdoin parin kuukauden päästä taas kirjoittaa, on jo ainakin osa taistelua suoritettu, taistelua kuuman, onnenjanoisen sydämen ja kylmän, talttumukseen tyynnyttävän järjen välillä. Itseivaa on melkoisesti hänen sanoissaan: