Hänen sydämensä oli alkanut heikentyä, ja jalat olivat alati ajetuksissa; istuessaan veljeltään perimänsä polkukoneen ääressä häntä usein pyörrytti. Kaupungissa hän tunsi itsensä aina sairaammaksi; hänen ylleen oli tullut outo ja tuskaisa levottomuus, joka lauhtui vain maalla.
Hänen työhuoneensa oli yhä sama kaltevakattoinen ullakkokamari. Sen ikkuna anasti kolmanneksen seinää; siitä näki kitukasvuisen lehmuskujan ja virstamääriä Ranin moision peltoja, paitsi sitä Riigan valtamaantien. Tämä maantie lennätinpylväineen oli lepoa silmälle ja rauhoitti sydäntä; se ikäänkuin irroitti iäti kivistävän odotuksen ja kiidätti sen pitkin kiiltäviä lankoja, jotka pylväästä pylvääseen juosten katosivat Riigan-puoleiselle taivaanrannalle.
Vuodenajat vaihtuivat lakeudella. Tuli kesä, ja ilma oli kuin sulaa lasia, Leenan tehdessä työtä avoimen ikkunan ääressä, heinän ja viljan pölyn miljoonina hiukkasina lennellessä. Mutta syksyllä tiet muuttuivat savitahtaiksi, sänget vainioilla huhusivat toisiaan, ja tuuli vei lehdet lehmuksilta, jotka eivät ottaneet kasvaakseen latvaa tässä tuulenpesässä.
Vaikeinta oli kuitenkin keväisin, toukokuussa, kun taivas alkoi kuultaa raitojen ja tuulimyllyn takaa. Ei tiennyt minne mennä iltaisin, niin oli mielessä verestä kaikki.
Mutta ullakosta erotettiin eräänä päivänä lautaseinällä viljaa varten lukottu aitta, vaarallisten aikojen takia, juuri samasta nurkasta, missä kerran niinimattokasa oli ollut.
Ajat muuttuivat yhä tukalammiksi, syötiin hevosenlihaa, leipä punnittiin kullekin käteen, ja talon isäntä nukkui revolveri pään alla.
Leena yhä odotti.
Sitten, seuraavana talvena, venyi muutamana varhaisena aamuna päättymätön jono peräytyvää sotaväkeä pitkin Riigan valtamaantietä kaupunkiin päin. Heidän tykkivankkurinsa seisoivat vielä illan suussa maantiellä, lähellä yksinäistä taloa, ja niitten korkeihin pyöriin paistoi kuun säde.
Talo lakeudella oli yötä päivää kuin sotaleirinä. Mutta Hain Murroa ei ollut niitten repaleisten ja nääntyneitten olentojen joukossa, jotka tänä helmikuisena päivänä täyttivät maantien.
Kolmannen päivän aamulla saapuivat sensijaan samaa tietä pitkin toiset, valloittajat, soitoin ja lauluin paukkuvassa pakkasessa ja kiiltokypärät sädehtien lämmötöntä, kirkasta aurinkoa.