Leena Merjam seisoi hietakuopan harjalla muitten mukana katsomassa heidän tuloaan. Toiset menivät, toiset tulivat.
Hän vain yhä odotti.
Syyskesästä samana vuonna hän äkkiä sairastui pilkkukuumeeseen, joka oli seurannut sotajoukkojen mukana. Hänet vietiin koleraparakkiin, jossa hän sai maata kahdeksatta viikkoa. Tämän ajan kuluttua hän taas ilmestyi työpaikkaansa, laihana kuin tikku, harmaahipiäisenä ja hiukset kerittyinä martoa myöten. Hän oli vanha, yhdellä kertaa, auttamatta.
Hän ei ollut vielä täysin toipunut taudin jälkeisestä heikkoudesta, kun toisena joulupäivänä istuessaan jouten ikkunassa oli näkevinään miehen, joka kaupungista päin tullen hietakuopan kohdalta poikkesi kylätielle.
Leena Merjam nousi, mutta jalat eivät kantaneet, hänen täytyi uudelleen istuutua. Silmät ummessa, liikkumatta hän siten istui, kunnes Kyökki-Riia alhaalta huusi häntä. Silloin hän meni, ohimennen peiliin katsahdettuaan, ulkonaisesti tyynenä, huivi päässä ja laihtuneilla harteillaan saali.
Hain Murro seisoi keskellä keittiön lattiaa.
Leena kesti hänen katseensa, ainoastaan sormet saalin alla kenenkään näkemättä koukistuivat, niinkuin olisivat tahtoneet taittaa toisensa.
Kaikki oli ohi, hän ymmärsi sen. Oli kuin hän olisi sen jo kauan tiennyt.
Hain istui keittiön pöytään, ja Riia toi hänelle jouluruokia, verimakkaraa ja rasvassa keitettyä hapankaalia. Hän söi kuin nälkäinen ja kertoi itävaltalaisesta sotavankeudesta, katsomatta Leenaan.
Leena Merjam jatkoi yhä vuosien vieriessä ompelemistaan, milloin kaupungissa milloin maalla. Hänen palkkansa kohosi rahan arvon aletessa kuudestakymmenestä kopeekasta sataan Viron tasavallan markkaan päivässä.