Olimme kihloissa tasan kuukauden, sitten jo vietimme häitä, ja nimenomaan, koska Timusk niitä kiirehti, eikä minullakaan ollut niitä vastaan mitään tähdellisempää. Päinvastoin, olin hämärästi hyvilläni, että olisimme jo naimisissa Keremin palatessa. Liekkö tuntoni minua jo tällöin soimannut hänen takiansa, en tiedä. Orpoja kun olimme, niin Timusk kuin minäkin, ilman läheisiä sukulaisia, niin emme kihlauksestamme sen enempää ilmoitelleet, eikä vihkiäisissämmekään ollut kuin tarpeelliset todistajat.
Olimme ehtineet pari, kolme viikkoa siten elellä uudessa, yhteisessä kodissamme, kun eräänä päivänä saimme kuulla Keremin saapuneen kaupunkiin. Eikä sen jälkeen ehtinytkään enää kulua kuin muutama päivä, ennenkuin kaikki tapahtui.
Kuinka se tapahtui, sillä ei ole silminnäkijää ollut, se jää Luojan ja Emajoen salaisuudeksi siihen päivään saakka, jolloin kaikki salat laukeavat. Mutta tosiasiat, kaikille näkyvät, olivat näin: Keremin ruumis löydettiin eräänä maanantaiaamuna varhain Emajoen rannasta, missä joki tekee vähäisen polven; se oli kulkeutunut nähtävästi jonkun matkaa virran mukana ja sitten tarttunut rantapajun juuripehkoon kiinni; tuommoisen hopeisen, kaitalehtisen halavan, joita Emajoen ranta kasvaa. Ruumis oli alaston ja kaikesta päättäen ollut vedessä jo sunnuntai-illasta lähtien. Hänen veneensä, joka oli tavallisia punavalkeita Puusillan vuokraveneitä, oli virta sensijaan kuljettanut kauas alaspäin, aina Kaagvereen saakka. Siitä löydettiin hänen vaatteensa ja saappaansa.
Puusillan venevahti sanoi vuokranneensa veneen sunnuntai-iltapäivänä kello neljän aikaan määräämättömäksi ajaksi, muuta hän ei tiennyt. Eräät purjehtijat olivat vielä kello seitsemän aikaan Kwisthentalin krouvin kohdalla nähneet miehen soutavan yksin vastavirtaa, lakitta päin. Keremin siivoojatar ei tiennyt muuta, kuin että Kerem kaupunkiin tultuaan melkein kaikki yöt oli ollut poissa ja tullut vasta aamulla kotiin.
Mitään kirjettä, mitään selityksiä ei häneltä löydetty, ei hänen taskuistaan eikä asunnostaan. Hänen raha-asiansa olivat kunnossa, vähäisiä velkasummia lukuunottamatta.
Keremin kuolema herätti kaupungissa suuren hälinän. Muutamat arvelivat, että hän oli aikonut uimaan, koska kerran oli riisuutunut, ja sitten heti vajonnut syvähautaan; toiset, että häntä oli kohdannut halvaus tai suonenveto. Joki ei ole kesällä siltä kohden, yläpuolelta Kwistenthalin krouvin, vaikka ajattelisikin hänen soutaneen aina Jänesen sillalle asti, muuta kuin enintään parinkymmenen sylen levyinen, tulvaveden laskeuduttua, vaikka kyllä keskeltä syvä.
Minä en ole milloinkaan näitä selityksiä uskonut. Ikinä ei minulle uskoteta, että hän, Kerem, olisi hukkunut noin vain, niine hyvineen, Emajokeen. Kun tieto saapui hänen kuolemastaan, näin yht'äkkiä selvästi kaiken, oman elämäni sekä Kereminkin, niinkuin välähdyksessä.
Ja minun kävi näin: sinä hetkenä, kun kuulin hänet kuolleeksi, rakastinkin yht'äkkiä häntä. Rakastin häntä siitä hetkestä saakka mielettömästi, hulluuteen saakka, niinkuin ei ehkä yhtäkään elävää ihmistä vielä ole rakastettu, niinkuin voi rakastaa vain jo kuollutta, vainajaa.
Tällaisia asioita ei voi selittää, enkä ole minäkään niitä koskaan pystynyt selittämään. Olen vain kuullut, että jossain on olemassa kallioluola, jossa ääni tietyllä kohden kantaa penikulmia, kuin sitävastoin aivan vieressä et kuule hiiskahdustakaan. No niin, Kerem ja minä emme sattuneet samaan aikaan tähän luolan korvaan. Hänen minua huutaessaan en kuullut minä; kun taas minä vuorostani häntä kutsuin, ei häntä enää ollut.
Kaikki meni, kaikki muuttui elämässäni, ei jäänyt muuta kuin tämä rakkaus. Ensi ajat vietin joen rannalla, harhailin vetisiä niittyjä myöhäiseen syksyyn saakka, kävin rantahalavallakin, kunnes tuuli oli riipinyt siitä viimeisenkin valittavan lehden. Ja siinä joen rannalla istuessani, virtaveden kiehuttaessa vähäisiä pyörteitä, tunsin, että kuolleet ovat eläviä voimakkaammat.