He, kuolleet, ovat aina läsnä, aina saavutettavissa. Se on, he saavuttavat sinut, he voivat hajota niin vähäisiksi ainehiukkasiksi, että itse ilma on niistä kokoonpantu, että sinun on pakko joka hengenvedollasi hengittää heidän olemustaan. Eläviä voi matkustaa pakoon, suojautua lukoin ja muurein, mutta kuolleita vastaan ei ole mitään turvaa olemassa.
Rakastaa kuollutta on samaa kuin rakastaa muuttumatta, keskeyttämättä, ikuisesti.
Elämästäni on tämän tapahtuman jälkeen hyvin vähän kertomista. Timuskin, mieheni, yli-inhimillinen kärsivällisyys ja hyvyys estivät avioliittoni hajoamasta, en ole häneltä mitään salannut. Ulkonaisen rauhani saavutin takaisin vuosien vieriessä, sisäisesti pysyin yhtä parantumattomana. Kaikki yritykseni tehdä sitä, mikä ennen oli minulle tuottanut iloa tai nautintoa, olivat vain kuin kuuron koe soittokoneen koskettimia painamalla herättää hermoissaan entisen liikutuksen kaikuja. Hyvä-olo, ilo tyhjästä, vain tästä pelkästä ihmisolemisesta, se pysyi iäksi poissa.
Lapsia minulla ei ole. Nuoruus on takanani. Elämäni kiitää kohti lopullista päämääräänsä, kuten Luojansa jousesta lentoon lähtenyt nuoli.
Mutta sielussani on suuren rakkauden katoamaton poltinmerkki, — olen rakastanut.
VIERAS VERI
Hänen nimensä oli Reet, ja hän oli raikkain ja puhdasverisin saarelaistyttö, mitä ajatella saattaa, Sõrven Säären kylästä, eteläiseltä Saarenmaalta. Isä oli hänellä kalastaja Treiali-Jaan, valkopartainen, muhkea mies, joka hieman nilkutti hylkeenpyynnissä vioittunutta jalkaansa, äiti Panga-Tiiu, samasta kylästä. Paitsi sitä olivat hänen vaarinsa ja mummonsa sekä isän että äidin puolelta jollei juuri samasta Säären kylästä, niin ainakin samasta Jämajan pitäjästä, korkeintaan naapuripitäjistä, Ansikulasta tai Kihelkonnalta.
Niemi, Sõrven Sääri, on nimensä mukainen, se jatkaa Saarenmaan pituutta kolmellakymmenellä virstalla ja kurkoittautuu kauas mereen kohti liiviläisten asuinsijaa, kuurinmaalaista Domesnaesiä, jolle se lähettää vastaan vedenalaiset hietasärkkänsä, kuin tervehdykseksi. Ennen lopullista mereen sukeltamistaan se luikertaa virstan verran kuin keltamahainen, selällään kelluva vesikäärme, kaveten loppupäässään vain lokin leposijaksi.
Sõrve on ammoisista ajoista aina ollut vanhan Jumalan selän takana. Ennen muinoin erotti sen muusta Saarenmaasta Salmejoki, syntynyt saarelaisen väkimiehen, Suur-Töllin, veitsen vetäisystä, nyt pääsee kuivin jaloin yli joen uoman. Mutta yhä vieläkin on se salakuljettaja hyvässä turvassa, jonka onnistuu piiloittautua Takasõrven metsiin: siellä ei näe häntä Jumalakaan.
Meri on Säären ympärillä salakavala ja riuttainen: oikea laivojen kalmisto. Miesmuistoisista ajoista on se hukuttanut laivoja, harva se vuosi. Säären polvilumpion kohdalla oli maailmansodan ensimmäisiin vuosiin saakka vilkkumajakka, pelastusasema ja rantavartiosto, siksi kunnes saksalaislaivojen tykinkuulat pyyhkäisivät sekä ne että osan Säären kylää pois maan pinnalta. Mutta kaikista majakoista huolimatta on osaltaan juuri sõrvelaisia ranta-asukkaita varten luotu vanha, keskiaikainen laki, joka uhkasi rantarosvoja kirkon armopöydästä erottamisella ja käski heittää heidän ruumiinsa mereen samalta paikalta, missä he olivat rikkoneet "maan ja meren Herraa sekä uskovaisia vastaan", kun sensijaan taas haaksirikkoisten pelastajille oli luvassa vuoden ja neljänkymmenen päivän synninpäästö.