Tätä Sõrven Säären hiekkanauhaa pitkin oli Treiali-Reetan tapana juosta piipertää pikkutyttönä kuin rantalinnut, aina kauemmaksi, aina kauemmaksi, kunnes vaahto tarttui varpaitten lomiin, pehmeänä kuin pellavakuontalo, ja hietasärkkä katosi suureen sineen. Silloin vasta Reet pysähtyi, äärimmäiselle kielekkeelle, jalat jo vedessä, kahden aavan ulapan, Ruotsinmeren ja Lõpemeren yhtyessä hänen lapsenjaloissaan.
Hän oli aito pikkuinen sõrvelaisneito jo pienestä pitäin, tämä Reet, musta hame pitkä, kainaloista alkava ja laskoksille kurottu, helmasta puna- ja valkoraitainen, laskoksien vakuudeksi kaikkien sõrvelaistaiteen sääntöjen mukaan leivinuunissa käytetty, — päässä punainen piippolakki, jonka tupsu tanssi tuulessa vaaleitten hiussuortuvain kanssa kilpaa, — kaukaa katsoen kuin mikäkin punapäinen kärpässieni.
Hänen lapsuutensa kului tällä lakealla, yksinäisellä rantamalla, jossa miltei kylän joka talolla oli oma kivijalustainen tuulimyllynsä. Hän kasvoi venehylkyjen keskellä, jotka hietasärkillä vetelehtivät, laitalaudat parempiin tarpeisiin vietyinä, ikäänkuin suuret luurangot vihertävine kylkiluineen, joitten lomitse pikkuturskat ja silakanpojat pujahtelivat. Hän keräili hiekalta kiviä, joissa oli muinaisten etanain ja meriäyriäisten jälkiä, ja toisia, jotka olivat huokoisia kuin kivettyneet pesusienet.
Keväisin sensijaan oli majakan jalustalla joka aamu kuolleita muuttolintuja, jotka paluumatkallaan kaukaisista maista pesäpaikoilleen saarenmaalaisille luodoille ja särkille olivat iskeneet päänsä murskaksi houkuttavaan ja kavalaan majakkalyhtyyn. Reet itki katkerasti näitten kaukaisten vieraitten kuolemaa, ja hänestä ne olivat perin säälittäviä, mutta majakanvartia otti asian käytännöllisemmältä kannalta: hän valitsi niistä syöntikelpoiset, pani pataan ja paistoi ateriakseen.
Treiali-Jaan, Reetan isä, ja hänen lankonsa Poleühtid kuuluivat molemmat pelastusveneen miehistöön. Poleühtid oli väkäleukainen, kipparipartainen vanhapoika, miehuutensa päivät ulkomaalaisella laivalla purjehtinut. Huhu oli itsepäisesti tahtonut tietää hänet pitaaliseksi, mutta silloin oli Poleühtid kahdella todistajalla saunassa tarkastuttanut ruumiinsa ja luvannut katkaista pari kylkiluuta jokaiselta, joka uskaltaisi vielä sanoa häntä pitaaliseksi; senjälkeen jätettiin hänet rauhaan. Hän asui lankonsa luona; kun tykinlaukaus pelastusasemalta pamahti, oli heidän neljännestunnin kuluttua oltava paikoillaan kunkin hankaimensa ääressä pelastusveneessä kuuden muun kylänmiehen keralla, millä Jumalan säällä hyvänsä. Heidän öljytakkinsa ja kaapunsa odottivat venevajassa.
Myrskyisten öitten jälkeen tarjosi Säären ranta aamun valjetessa valtavan näyn: se oli täynnä laineitten irtimyllertämää lamua, merilevää, joka paarmasi keltaisen särkän pitkinä mustanruskeina palteina, ja ajelehtivaa lastia. Koko kylän väki oli liikkeellä, miehet, vaimot ja lapset, ja pelastustyö täydessä käynnissä. Niin oli ollut satoja vuosia takaperin tällä Sõrven Säären rannikolla, ja niin oli nytkin. Se oli apaja, aina uudistuva nuotanveto. Meri antoi kaiken, antoi elatuksen, antoi ajopuun, laivojen sirpaleet, kallisarvoisen saaliin. Muutaman päivän kuluttua venyivät pitkät kuormajonot Kuresaarta kohden. Ja lain mukaan tuli pelastajan osaksi neljännes saaliista, jos se oli vähemmän kuin virstan verran rannasta, ja kuudennes, jos se oli kauempana.
Nämä olivat juhlahetkiä, muuten oli elämä Sõrven Säären kylässä vilkkumajakan ympärillä yksitoikkoista ja yksinäistä. Kuresaareen, saaren ainoaan kaupunkiin, oli viidettä penikulmaa. Kesäisin olivat kotosalla vain vaimot, lapset ja vanhukset, syksyllä sensijaan, miesten mereltä palattua, soi iltaisin säkkipilli ja hanuri, ja vietettiin häitä, kun oli kerrankin aikaa, summakaupalla, viidetkintoista yhteen menoon. Pantiin kotiolutta, maltaista ja suopursuista, siihen sekaan viinaa, omenoita ja hunajaa; se kellisti miehen. Koko kylä remusi jonkun viikon; sitten tuli talvihorros meren jäätyessä, ja keväisin haettiin Säären taloissa esille kätkyet.
Niin kului elämä Sõrven Säärellä.
Ja niin olisi kulunut nuoren Treiali-Reetankin elämä, ellei hänen kohtalonsa olisi ollut kaukaisempiin tähtiin kirjoitettu.
Reet oli ehtinyt jo pariinkymmeniin. Hänellä oli aitassaan orsilla tallella seitsemän sorvelaishametta, kaikki omakutoisia, musta, keltaliepeinen suruhame kahdeksantena, värillisiä liivejä ja piippolakkeja vuosien varalle, ja punaisen kirjovakan täysi sukkia ja kintaita. Hän teki kesäisin kaikki miehen työt, kuten aito sõrvelaisnainen, tarttui puuauraan ja kynti ajohiekan uhkaaman perunamaan, mutta raadanta ei näyttänyt kuihduttavan hänen tervettä saarelaiskauneuttaan. Päinvastoin se puhkesi meren ahavassa yhä verevämpään kukoistukseen. Hänen hiuksensa, joita hän sunnuntaisin voilla silitti, olivat hiekanväriset, kädet ja jalat pienet, lanteet leveät, leuassa vähäinen, houkutteleva kuoppanen.