Hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt kotisaartaan ulompana ja Kuresaaressakin vain lasketut kerrat. Syksyt hän tanssi kaikissa häissä, mitä Sõrven Säärellä vietettiin, mutta hänen omistaan ei ollut vielä mitään tietoa. Hän ei pitänyt niillä kiirettä, ja äiti, Tiiu, soimasi hänen odottavan saksoja muka.

Eräänä kesänä sattui sitten suuri luoteismyrsky, josta Sõrven rantarahvas vielä vuosikausia puhui. Miehet olivat ulkona koko yön; päivän koitteessa oli meri repeytyvien pilvijärkäleitten alla äkeä, sapenkeltainen, ja osa särkkää näkymättömiin uponnut; iso ulkomaalainen laiva oli haaksirikkoutunut Ruotsinmeren puolelle, lähelle Säärtä.

Treiali-Jaan ja Poleühtid toivat veneessään, joka oli vesilaitaan saakka täynnä pelastettuja kahvisäkkejä, maihin miehen, jonka he olivat tavanneet ajelehtimassa laudankappaleen varassa.

Mies oli niellyt kunnolla merivettä, arveluttavat määrät, ja oli muutenkin ruhjoutunut; hänet pantiin Treialin mökin peräsänkyyn, jossa hän makasi puhumattomana kuin ajopuu.

Hän oli keskipituinen, vanttera, ja tukka musta kuin terva, ruumiiltaan ruskea, ja siniset ankkurikuvat käsivarsissa. Hampaansa hän oli puristanut niin tiukasti yhteen, että ne täytyi puupalikalla avata, ennenkuin viinaa saatiin kurkkuun kaadetuksi.

Treiali-Reet joutui hoitamaan häntä. Hän istui vuoteen vieressä kädessä sukankudin, josta oikea sõrvelaistyttö ei unissaankaan luovu, ja puikkoja liikuttaessaan hän katseli miestä. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt mitään niin mustaa kuin tuon miehen tukka. Se oli niin mustaa, että se miltei viherti, kuten kukon pyrstöhöyhenet.

Miehen kädet alkoivat hapuilla, ikäänkuin jotain kaivaten. Reet seurasi sormien haparoivia liikkeitä, keksi nauhan miehen kaulassa ja veti paidan alta esiin neliskulmaisen, punaisen vaatetilkun. Niin pian kuin hän oli pannut sen miehen käsiin, rauhoittuivat ne heti, sulkeutuen kangaspalan ympärille.

Kolmantena päivänä alkoi mies jo puhua. Mutta se oli tuiki ihmeellistä ja laulavaa mongerrusta, jota ei kukaan ymmärtänyt. Se ei ollut saksaa eikä venättä, mutta ei myöskään engelskaa, sanoi Poleühtid.

Silloin mies alkoi viittilöidä käsillään, jotka kävivät vielä väleämmin kuin kieli, ikäänkuin jokainen sormi erikseen olisi puhunut omaa kieltään.

Reet auttoi hänet istualle, osoitti ikkunasta merta, sitten miestä itseään ja pudisti päätään.