Oi huiluni! Muistatko, kun minä sinut rannan vetreästä vesasta vuoleskelin tuolla kaukana, kaukana sinisten vetten takana salolla, helopäivinä ja suloisesti hämärtyvinä iltoina, rannalla, alla kotikoivun, pyhän puuni, joka siinä oli sukupolvien iän suojaavia lehviänsä lasten leikkien yllä suvituulissa leyhytellyt. Muistatko, kuinka suvanto päilyi ja helmeili koski, kuinka tuomi kukki ja pihlaja, ranta ja törmä, vainiot ja niityt, ja kuinka ne tuoksuivat! Vuosikaudet, oi huiluni, minä sinua salaa vuoleskelin ja soittelin itselleni iloksi, hetkinä, jotka nyt vain kultaisina muistoina mustenneessa mielessäni väikkyvät. Ja sinä soit, soit vienosti ja somasti, soit luonnon kielien kanssa sopusointuisesti, etkä väsynyt. Kuuliko sitä kukaan, jospa sitä ei kukaan kuullut, tai jospa sen kuuli vaan koti ja naapuri korkeintaan, niin minulle se riitti kun minut se lumosi. Usein sinun tenhostasi, oi huiluni, ylenin minä puhtaisiin maailmoihin, joissa ei ollut suruja eikä rumuutta, ja suruisimmat silloiset sointusikin heläjävät nyt muistojeni kaukaisista mailmoista riemunsävelinä.
Ja kenties sinä olisit soinut niin, kenties yhä vieläkin soisit, jos olisimme tuolla kotikoivun juurella, salon puhtaassa sylissä pysyneet. Mutta mierolle meidät kohtalo käski, sauvan käteen antoi ja tien osotti. Sinut, oi huiluni, painoin minä silloin povelleni, vasta kun olimme kotiveräjän ulkopuolella nostin minä sinut huulilleni hyvästijältöhymnin soitellakseni — ja niin me läksimme, kiiluva kyynel silmänurkassa, ja niin me sille olemme yhä vaeltaneet.
Silloin sinä, oi huiluni, ensi kerran oudosti sorahdit ja siitä asti on aina joku äänesi särkyneenä särissyt ja vienommat tyyten vaienneetkin.
Ja usein minä sinut sitten, oi huiluni, väsyneenä, tuskien turtamana ja vihani raivossa jalkoihini heitin ja lokaan tallasin — ja taas siellä kyynelsilmin ylös nostin, kokoilin, puhdistin ja hellemmin hoivailin, sillä enhän minä sinusta luopua voinut, oi sairas, särkynyt ystäväni. Anna anteeksi, huiluni, sillä heikko minä olen! Eihän se ollut sinun syysi, eikä minun, että me mieron tielle jouduimme, että mieron tie oli niin raaka ja ruma ja että se piinasi, ärsytti ja repi. Muistatko, mitä kaikkea me koimmekaan. Muistatko, kuinka me kylän raittia vilusta värjöttäen kiertelimme ja kolkutimme oville, joita ei avattu, kuinka me tien oheen nälkäisenä nukahdimme, vaikka rypäleitä oli aidan toisella puolen, ja kuinka meitä pilkattiin, kun me niin vaelsimme, minua, kun minä sinulla soittelin ja sinua, kun sinä siten soit. Multa me soitimme sittenkin, sillä elämä on hurjaa leikkiä!…
Niin, huiluni, me olemme nähneet maailman, ja saaneet sen verikasteen. Sen toisen maailman, joka oli totta myöskin, vaikka toisenlaista totta kuin me silloin kuvittelimmekaan. Ja silläkin on omat sointunsa, omat onnen kielensä suurten soraäänien alla. Ne soimaan kun saisit, oi huiluni, ne voimaan kun saisit ja salamoimaan!…
Särkynyt, ikuinen ystäväni. Ethän sinä voi minulle niin soida kuin ennen. Ethän sinä niin jaksa minua lokaiselta markkinatantereelta puhtaisiin ilmapiireihin kevyenä ylentää kuin ennen. Mutta voithan sinä rämähdellä maailman rumuutta, voithan vongahdella sorretun vihaa. Oi huiluni, herätä poljetun uhmaa! Ja koeta, oi huiluni, verta tihkuvien haavojen vuoksi maailman murjomissa, virittää vielä nekin vienommat kielesi, joista toivon lämpöinen henkäily helisee!…
Ja kulkurisoittaja nosti huilun huulilleen ja lähti eteenpäin suoraa leveätä tietä, jossa ei päätä näkynyt. Meni, ja liepeet tuulessa hulmusivat.
KUN TÄHDET SAMMUVAT.
Ilta hämärtää. Suurena ja punertavana kohoaa kuu tumman metsänreunan yli. Tuhannet tähdet kirkkaana tuikkaa.
Kaksi vanhusta istuu tupansa kynnyksellä liki toisiansa. Kohottavat kasvonsa kuin jotakin katsoakseen.