— Ilta tämä lienee, onkohan taivaalla tähtiä?
— Onkohan?…
— Mitä?… Katsohan, onko taivaalla tähtiä.
— En minä näe.
— Et!… etkö sinäkään enää näe… etkö ehtootähteäkään?
— Annahan kun koetan. Missäs päin sen pitikään olla?
— Tämä tupa on etelään ja pohjoiseen, sen pitäisi siis olla tuolla… Annahan kätesi tänne… tuolla noin… Koetahan nyt katsoa sinne päin, tarkasti; se oli ennen suuri ja kirkas… Etkö näe?
— En, mitään en näe… Taikka näenhän minä moniakin, tuhansia minä näen; ne pyörivät ja tanssivat hirmuisessa pimeydessä aina kun katsoakseni katsahdan, — ne ovat minun tähtiäni…
Vanhusten päät vaipuvat alas ja tutisevat kädet puristavat toisiansa.
Syvä huokaus kohoaa vaikenevaan avaruuteen…
— Jos ei olisikaan tähtiä taivaalla?…