— Sait kuitenkin! Mistä? äännähti vaimo, melkein kuin iloisena hänkin, ja lisäsi: Otanpa pienen palasen minäkin.
Hannu tunsi otsansa punastuvan, kaiken veren syöksyvän hänen päähänsä ja kasvoihinsa, niin voimakas häpeä ja kurjuuden tunne vihlasi häntä. Mutta hän puri tuntoansa ja koetti olla luonnollinen ja varma.
— Syökää te vaan, huomenna tulee lisää ja enemmän.
Vaimo ei kysynyt enempää. Mutta Hannusta tuntui että hän tiesi asian todellisen laidan, ja häntä alkoi epäilyttää että tiesivät sen muutkin. Kuka sen tietää vaikka joku, vaikka juuri poliisi olisi jossakin nurkan takana vaaninut häntä, nähnyt kaikki ja sitte seurannut hänen jälkiänsä. Ja nyt hänestä tuntui että joku hiiviskeli ikkunan ja oven edustalla…
Vihdoin asetuttiin levolle, liha lihaan, toinen toistaan lämmittämään. Mutta Hannu ei saanut unta. Aina kun hän ummisti silmänsä, ilmestyi hänen eteensä naulapäinen puukappale ja leipä, ja joku vaanimassa nurkan takana ja seuraamassa hänen jälkiänsä. Ja taas hänen täytyi tarkistaa korviansa, eikö vaan joku hiiviskellyt seinän lakana, eikö vaan kalahtanut oven lakana raudat…
— Teinkö minä oikein vai väärin? Eikö sittekin olisi ollut parempi kerjätä? Sillä eikö ole yhtä suuri häpeä miehen varastaa yhtä leipää kuin kerjätäkin?… Ja eiköhän vaan olisi löytynyt joku muu keino, kun olisi ollut hiukan enemmän järkeä, hiukan enemmän tarmoa, hiukan enemmän miettinyt?… On häpeä olla perheensä edessä tällainen!…
Ajatukset ajoivat toisiaan, multa mitään selvää ei tullut. Ja kaiken lopuksi ilmestyi silmäin eteen aina tuo leipä.
Viimein oli hän nukahtanut. Ja hän oli Olovinaan suuressa hädässä, jonka laatua hän ei selittää taitanut, ja harhailevinaan eksyksissä pimeätä ja mutkaista tietä. Mutta ylhäältä korkeudesta oli katsovinaan suuri kirkas silmä, jumalan silmä. Se katsoi suoraan häneen ja seurasi häntä, mutta sen ilme oli selittämätön. — Näytä minulle mihin minun on mentävä ja mitä tehtävä! oli hän huutavinaan ja ojentavinaan käsiänsä sen puoleen. Mutta silmä katsoi vaan. — Viittaa minulle tie, se oikea tie! oli hän huutavinaan uudelleen. Mutta silmä vain katsoi. — Auta minua, sillä minä olen hirveässä hädässä! oli hän vielä kerran huutavinaan niin lujasti kuin jaksoi. Mutta silmä ei värähtänytkään, katsoi vain, eikä näyttänyt välittävän hänestä enempää kuin muistakaan. Silloin oli hän vaipuvinaan synkkään epätoivoon ja menettävinään kaiken tarmonsa… Mutta sitte oli siihen ilmestyvinään hirveän suuri leipä, jota ympäröi käsiraudoista, poliisikypäreistä, patukoista, pyssyistä, miekoista, pistimistä ja kaikenlaisista murha-aseista kokoonpantu aita. Mutta hänellä oli olevinaan hirveä nälkä ja hän oli syöksyvinään aidan läpi, ottavinaan leivän harteillensa ja lähtevinään sen kanssa pakoon juoksemaan. Mutta samalla olivat myöskin raudat, kypärit, patukat, pyssyt ja pistimet liikahtavinaan ja lähtevinään hänen peräänsä. Ja leipä oli hirveän raskas, ne saavuttivat hänet. Silloin hän hirmuisessa hädässä, leipä sylissään, oli polvistuvinaan jumalan silmän alle, joka yhä katsoi, ja huutavinaan: jumala, auta tämä ainut kerta!
Silloin oli hän löytävinään itsensä omalta vuoteeltansa ja tuntui kuin savupiipun kautta olisi jylissyt ääni:
Tomppeli! Syö sinä lastesi kanssa hyvällä omallatunnolla se leipä, jonka varastanut olet, sillä rakkaudesta sinä sen varastanut olet. Ja katso, sinä olet työtä tehnyt ja ollut raskautettu, ei sinulta koskaan leivän puuttuman pitäisi, eikä sitä varastaa tarvitsisi, jos oikein olisi. Niin että jos sinä alati ahkerien ja ijäti säästäneiden veljiesi kanssa vaatisit kaiken osasi ja kaiken omasi niiltä, jotka nyt ylenkylläisyyteen ja rikkauksiin hukkumassa ovat, niin ei niille jäisi leivän murenta ravinnoksi eikä langan solmua ruumiinsa verhoksi, vaan te olisitte ylenkylläiset ja rikkaat. Ettäs sen nyt tiedät ja toisillekin opetat!