— Jaa, jaa. Merkitsikös se sitä, että me kielellä ja kätevämmillä ominaisuuksilla varustetut olemme tyhmempiä kuin te; joka voipi totta olla ja syy on siis siinä. Mutta eiköhän taas soluta, hiljalleen vain, soromnoo! »Ei oo mittää hättää, kunhan aikaa jättää.»
— Te olette härkiä, niin olen minäkin, ja teillä on niskalla ies, niin on minullakin, mutta te olette poikamiehiä… onni, että olette poikamiehiä; toista se on minun ja monen muun. Niin että voisitte olla suhteellisesti tyytyväisempiä elämänosaanne, ilman kadehtimatta, kuin minä ja me muut. Sillä nähkääs, teistä sentään täytyy paremmin huolehtia, teidän hyvästä kunnostanne, sillä te olette kalliimpia kuin me eikä ole niin vaan saatavissakaan…
Ajatuksissaan Tomi sentään jatkoi salaa, sillä hän ei tahtonut loukata hyvien tovereittensa tunnetta:
— Mutta kun te tulette kykenemättömiksi, myy Butteman teidät makkaratehtailijalle ja hyötyy teistä siis vielä senkin jälkeen. Ja makkaratehtailija myy teidät kolminkertaisella hinnalla Viilpäkille ja minä taas ostan teidät kaksinkertaisella hinnalla häneltä ja syön… syön omat toverini, veljeni!…
Kuta enemmän Tomi mietti ja teki johtopäätöksiä, sitä enemmän rupesi häntä inhottamaan ja kauhistuttamaan hänen oma sekä heidän kaikkien kohtalo ja kummallinen, kurja asiain kulku. Ja kun hän illalla pudotti ikeen härkien niskalta ja johti ne talliinsa, heltyi hän melkein kyyneliin, kävi niitä syleilemään ja puheli:
— Voi veljet! Me olemme kaikki tyhmiä ja kurjia, mutta kun te tähän asti olette olleet viisaampia kuin minä, niin antakaa te minun tyhmyyteni anteeksi ja minä vakuutan, että jos minä teitä vielä piikillä pistelen, niin pistelen minä samalla omaa itseäni, ja jos Buttemanin käskynhaltijat tulevat meille niin tekemään, niin saakoot he samalla mitalla vieläpä koron kanssa takaisin. Sillä tämä päivä, oi veljet, on ollut merkillinen uudestasyntymisen päivä!…
KIUSAUS.
Vuosikaudet oli Rautakulman kaivostyöväen keskuudessa vallinnut katkera tyytymättömyys. Isännistön puolelta sitä ei koetettukaan millään tosi-keinoilla poistaa, vaikka se sekä sen syyt olivat heille tunnetut, sillä niistä oli tehty vakavia suoranaisia huomautuksia. Ja se syy oli tuo hyvin yleinen ja tavallinen: perin alhaiset palkat ja kurjat työolot, sekä vihoviimein tuo isännistön röyhkeys olla ottamatta kuuleviin korviinsa mitään korjausvaatimuksia edes työoloissa itse kaivannoissa. Elantokustannusten viimeaikoina huimasti kohottua ei palkka tahtonut enää mitenkään riittää useampihenkisen perheen elantokustannuksiin ja huonosti suojatut kaivokset veivät yhä hirvittävämmässä määrässä työläisuhreja, joiden jälkeläiset jäivät toisten, jo ilmankin puutteen partaalla olevien työläisten hoivattaviksi, sillä mistään tapaturmista ei yhtiö suostunut mielisuosiolla maksamaan muuta kuin uhrin hautauskulut; jos joku sitä yritti oikeuden kautta, teki sen aina omaksi vahingokseen ja katkeruudekseen, sillä ovelien lakimiestensä kautta yhtiö taisteli ne yritykset heti nurin tahi toisessa tapauksessa venytti juttua niin että köyhä oikeuden hakija uupui.
Enemmistönä näissä kaivoksissa oli suomalainen kansallisuus, jota oli erityisesti suosittu itseään säälimättömän ahkeruuden ja yksivakaisen tyytyväisyyden vuoksi, avujen, joilla he olivat niittäneet oikein kansallisen maineen. Yhtiö ilmaisikin sen suosimalla suomalaisia pappeja ja kirkkopuuhia, jopa niin että sieltä pistettiin tuon tuostakin pieni almu — oikeastaan kirkkotoimien aineelliseksi kannatukseksi. Vastaavalta taholta taas, vastapalvelukseksi, kiitettiin yhtiötä erinomaisena, Herralle otollisena työnantajana ja kehotettiin työväkeä kiitollisuuteen, ahkeruuteen ja nöyryyteen. Ja siemen oli aikansa langennut hyvään maahan: suomalaiset olivat säilyttäneet hyvän maineensa, heihin oli opittu täysin luottamaan ja silti ei välitetty vaikka joku muu kansallisuus olisikin napissut ja riehahdellut. Siksipä kaivosten ylijohtaja Wolf aina kohdatessaan taputtikin pastori Lällälää olkapäälle ja lausui:
— Pastori Lällälä saapi olla ylpeä seurakunnastaan ja kansallisuudestaan!