— Kuulen!
Niin, se on tuttua! Kun me olimme nuoria, niin…
— Elä puhu siitä. Mutta muistatko miltä näytti tämä lampi ennen — aamusilla, kun päivä kiipesi tuolta metsän yli ja kuusten latvat säihkyivät kuin sula metalli — Ja iltasilla, kun rusko ripotteli kultiansa…
— Miltähän se nyt näyttäisi?
— Jokohan mustalta
— Niin, jokohan olisi mustaksi muuttunut…
He kuuntelevat ja muistelevat ja kuvat kulkevat heidän silmäinsä ohi niin elävinä, että he luulevat ne todellisuudessa näkevänsä. Vasta kun kukko kiekuu puolta yötä havahtuvat he ja huoaten lähtevät majaansa kohden haparoimaan.
— Sanoitko sinä jotakin?
En, mutta minä ajattelin sanoa, että minä olen näkevinäni silmäini edessä jotakin hyvin kirkasta.
— Niin minäkin!