Kuihdunko minä? Miltähän minä näyttäisin jos hän nyt tulisi?… Voi, kuinka minä olen kalpea, ei edes poskipäillä punaa!… Ja tummat ympyrät tuossa noin — ja eiköhän jo ryppyjäkin, tuommoisia pieniä kureita!…. Voi kuinka minä olen väsynyt — väsynyt!…
Mutta mitä minä tässä hupisen… tikintikin… tämän pitää olla huomenna valmis… tikintikin… ja vuokrakin on maksettava… tikintikin — tikintikin — tikintikin…
* * * * *
— Mitä on enää elämällä arvoa — tällaisella elämällä! Ihmisten hylkynä ja itselleen vaivana vaeltaa ja vaeltaa — repaleisena, vilussa, nälässä… Jos miten mittaan, on kärsimys suurempi nautintoa. Haa, nautintoa! — en muista sitä enää, siitä on niin kauan… nautintoa on minulle vaan myrkky, jonka hirveät mainingit vielä veressäni kiertävät…
— Riehu sinä myrsky vaan, lyö! Jospa sinä voisitkin repiä minut kappaleiksi, niin minä siunaisin sinua…. Tuttu sinä olet minulle, sinun soittosi, sinun raivosi sinut minä olen omassa povessani tuntenut kauan, kauan, kunnes nyt sekin, tuo ainoa kaiku elämästä, on väsynyt, vaiennut… jälelle on jäänyt vain yksi jota kaipaan, kaiken unhotus, kaiken loppu — rauha!…
Hän selvittelee taitavasti nuoran kappaleen ja solmeaa sen päähän silmukan — ja yhtä varmasti kiinnittää sen ylös oksaan.
— Ärjy sinä, meri, vaan en minä sinne tule. Minä tahdon ripustaa itseni ylös että ihmiset näkevät ja joku sydän särähtää…
— On häpeä lähteä maailmasta näin kurjana, mutta…
Hän pujottaa silmukan kaulaansa. Hampaat kalahtaa ja syvä synkkä huokaus kohoaa rinnasta, aivan kuin puhaltaisi sieltä ulos kaiken mitä siellä on sisällä ollut… Mutta samassa musta haamu, kuin myrskyn enkeli, ryntää siitä ohi niin lähitse että liepeet häneen koskettavat ja syöksyy rannalle. Siellä hän irrottaa poveltansa jonkun jota tulisesti syleilee ja suutelee — ja sitten ne molemmat katoavat.
Nopeasti tempasee mies silmukan kaulastansa ja ryntää rantaan — pelastamaan.