Se on jo myöhäistä. Myrsky laulaa lauluaan.
HIILIÄ.
Joka aamu nähtiin hiilenkäsittelypaikkojen läheisyyteen ilmestyvän vanhan harmaahiuksisen naisen, joka keräili koriinsa tielle varisseita hiiliä.. Sitä tehdessään ei hänen tarvinnut paljon kumartaa, sillä elämän taakka oli jo hänen vartalonsa siihen asentoon taivuttanut. Mutta joka kerta, kun hän oli hetken aikaa etsinyt ja poiminut, rupesivat hänen silmänsä vuodattamaan kyyneleitä, jotka kostuttivat koriin kasaantuvia hiilen murenelta, kunnes hän kantamuksineen lyyhäsi pois.
Siihen oli ollut ennen lupa, mutta nyt oli tullut kielto ja uhka; sakkotauluja oli sitä varten asetettu radan varrelle lukuisasti. Sitä ei tiennyt harmaahapsinen hiilenkerääjä, vaan ilmestyi paikalle tapansa mukaan. Mutta ei ehtinyt pitkälle, kun hänen eteensä ilmestyi virkapukuinen mies ja puhui. Ja kun ei hän ymmärtänyt mitä hänelle puhuttiin, vaikka ääni kyllä oli vaativa ja ankara, sysättiin hänet menemään. Ja hän meni, kyynelten tippuessa tyhjään koriin.
Sen päivän ja sitä seuraavan yön hän huojutteli kumaraa ruumistansa kylmän uunin vierellä, mutta seuraavana aamuna taas, tosin arkana ja kysyvänä, lyyhäsi hän koreilleen radalle. Nyt tuli virkapukuinen, otti häntä käsipuolesta ja vei mukanansa…
* * * * *
Elämä saattaa kulkea pitkät ajat tyyntä, jokapäiväistä, ehkä onnellista latuansa, mutta yhtäkkiä iskee onnettomuus kuin salama kirkkaalta taivaalta, antamatta sitä edeltä aavistaa tai nähdä siihen syytä, — Ja sitä seuraa toinen ja kolmas — kokonainen sarja onnettomuuksia, kunnes koko elämä on muuttunut muutamissa hetkissä aivan toiseksi: sopusoinnusta sekasorroksi, päiväsiä yöksi.
Sellainen oli ollut Antonio Guerrinin kohtalo. Vielä muutama kuukausi takaperin oli hän ollut onnellinen ja iloinen mies, terve ja voimakas mies, nyt oli hän lyöty ja onneton, tutiseva raajarikko. Vielä muutama kuukausi takaperin oli hänen ympärillänsä illoin helkkynyt hurmaava soiton sävel ja lämmin elämänilo, nyt oli hiljaista, autiota ja kylmää. Eikä onnettomuuksien synkeä sarja näyttänyt vieläkään loppuneen, — milloin, mihin se loppuukaan?….
Antonio Guerri katseli ympärilleen. Rikkinäisiltä näyttävät ikkunat olivat umpijäässä, ovenpielukset olivat valkeassa huurteessa, seinät näyttivät likaisilta ja koko huone oli kolkko ja tyhjä, aivankuin kaikki elämä olisi sen sisältä viety pois niin tyyten ettei sitä siinä koskaan voisi kohotakaan. Häntä puistatti kammo ja värisytti vilu. Vaistomaisesti kurkotti hän kätensä — sen ainoan, mikä hänellä vielä oli, toisessa riippui vaan tyhjä hiha — uunin oviluukkuun ja vetäsi sen auki… siellä oli vaan muutamia sammuneita hiiliä. Käsi hervahti alas, tyhjä hiha putosi polvien päälle ja koko ruumis lysähti kokoon. Hän jäi tuijottamaan sammuneisiin hiiliin.
Hänen ajatuksensa lensivät nopeasti läpi vuosien taipalen kauvas kotimaahan, ihanaan Italiaan. Tyrrhenian kauniille rantamille. ikuisesti vihreiden ruusujen, laakerien ja sypressien — kukkien maahan, laulun ja soiton maahan, jossa ihmiset sinisen taivaan alla osasivat iloita ja elämälle sykkäillä, tuntea ja nauttia, vaikka oli niukemmin elämäntarpeitakin. Sieltä löysi hän harmaahiuksisen äidin, joka sitoi halpoja hautaseppeleitä köyhille, ja aina iloisen Rosan, joka myyskenteli kukkia rikkaille… Sieltä hän hehkuvana nuorukaisena astui laivaan, jonka piti tuoda hänet maahan, jossa kulta virtasi köyhän Italian pojankin hyppysiin, kun ponnisti. Siinä oli pettymystä enemmän kuin toinen puoli, mutta hän ponnisteli kuitenkin, oli ahkera ja vaatimaton, kieltäytyi ja säästi, silmämääränänsä vaan yksi ainoa: saada perustetuksi pieni sievä koti ja sinne tuoduksi tuo harmaahiuksinen äiti, joka aamusta iltaan kumarassa sitoi halpoja hautaseppeleitä köyhille, ja tuo aina iloinen Rosa, joka myyskenteli kukkia Neappelin rikkaille. Ja hän oli siinä onnistunut, hän oli saanut kalustetuksi pienen huoneuston, jossa oli muutamia somuuksiakin, ostetuksi sormuksen, jossa kimalteli pieni jalokivi, ja tuoduksi luoksensa ne kaksi, joita hän tässä maailmassa kaipasi ja rakasti. Ja sitte olivat jatkuneet ne illat, jolloin soitto helkkyi ja elämänilo raiahteli… Ja sitte syntyi pikku Olivio — ja kahta onnellisempina jatkuivat ne illat… ne illat, jolloin hän otti kiharatukkaisen Olivion olkapäällensä ja tanssi Rosan kanssa harmaahiuksisen äidin hymyillessä…