Törres meni avaamaan. Anton Jessen oli aivan hämillään. Hän tiesi, että Törres valehteli, mutta minkätähden ei hän voinut lyödä nyrkkiään pöytään ja sanoa hänelle suoraan että hän sen teki? Minkä tähden täytyi hänen taipua, ottaa osaa ilveilyyn ja olla uskovinaan tuota valehteliaa, joka esiintyi niin rohkeana ja voimakkaana? Minkä tähden ei hän voinut koskaan tehdä niinkuin tahtoi?
Lähetettyään pois vieraan, tuli Törres takaisin ja sanoi väliäpitämättömästi:
"Mistä me taas puhuimmekaan? Jaa, sinun naimisistasi; se olisi viisainta mitä voi tehdä, sitten kun kerran oman kaupan on saanut."
Kaikki nämä kehoitukset olivat liikaa Anton Jessenille; tuo salainen usko esiin pyrkiviin lahjoihin; ja sen lisäksi kaikki se, mikä viekoitti häntä oman hienon puodin avaamiseen; toivo saada omistaa neiti Thorsen, jota hän oli tottunut haaveksimaan omakseen — kaikki tämä nousi hänen päähänsä ja antoi hänelle enemmän selkäpiitä, kuin hänellä koskaan tähän asti oli ollut. Hän otti eron Brandtin puodista, vuokrasi Christensenin puodin, teki ostokset kauppaansa ja kosi rohkeasti neiti Thorsenia.
Neiti Thorsenin sydän, joka jonkun aikaa oli ollut kokonaan Törresin oma, alkoi taas jakautua. Mutta samalla kun hänen vanha rakkautensa tuohon sievään herra Jesseniin alkoi syttyä, oli sen ohella aina musta varjo, joka veti häntä puoleensa, vastustamaton antautuminen; niinpian kun hän antoi viittauksen, — hän jolla oli valta.
Mutta Törres ei häirinnyt häntä ainoallakaan katseella. Hän johti hänet tuon toisen luo, tasotti heidän tiensä ja niin pian kuin kihlaus oli tapahtunut, näytti hän iloisemmalta ja koitti innokkaammin kuin koskaan ennen järjestää heidän kauppa-asiansa kuntoon. Ainoastaan jonkun kerran, kun he olivat kolmisin, saattoi tuo yhteinen tieto kesken leikkipuheita ja ystävyyden osotuksia hiipiä heidän keskeensä kylmänä, ikäänkuin aave, jonka he kaikki näkivät. —
— Eräänä torstai-iltana aikaiseen keväällä oli suuri naisjoukko kokoutunut kirkon edustalle, ja väkijoukko lisääntyi yhä ohikulkevista, jotka seisahtuivat katselemaan hienoja häitä.
Ne olivat Antoa Jessenin häät, jotka olivat monessa suhteessa herättäneet kaupunkilaisten uteliaisuutta. Vaikkei morsiusparilla ollut mitään sukulaisia eivätkä he liioin kuuluneet kaupungin hienoimpaan seurapiiriinkään, oli herra Jessenin uusi loistava kauppaliike, yhteydessä suuremmoisten juhlavalmistusten kanssa, kuitenkin saanut mielet liikkeesen.
Kaikki tiesivät mitä morsiamelle oli Hampurista tilattu ja että pikku rouva Jessen oli saanut pojaltaan suoraan Pariisista valmiin harmaasta vanhan ajan moirée'sta tehdyn silkki leningin.
Tämä herätti katkeruutta ja yleistä kummastusta. Erittäinkin puhui pankinjohtaja Christensenin rouva paljon tuhlaavaisuudesta, joka oli ominaista tuollaisille henkilöille. Mutta hänkin vaikeni, kun tuli itse kutsutuksi häihin, ja kun kuuli, että itse Christensenkin oli aikonut lähteä kirkkoon. Herra Jessen oli yksi kaupungin "nuoria voimia" ja oli sitä paitsi vuokrannut heidän suuren puotinsa.