Hänen miehensä oli myöskin rohkaissut mielensä niin täydellisesti että hän hymyili silmät tirrallaan ja sopertaen viekkaan näköisenä kankealla kielellään huusi lakkaamatta:
"Hips! hyvät naiset! kaikki on maksettu!"
Eikä hän muuta pienelle vaimolleenkaan puhunut. Vaunut olivat nyt tulleet ja rouva hiipi salista kenenkään huomaamatta.
Mutta Törres tiesi sen, ja hänen levottomuutensa kasvoi yhä, sillaikaa kun nuori rouva oli ylhäällä pukeutumassa. Hän oli puoleksi sisällä salissa, puoleksi ulkona etehisessä, johon ovet olivat avatut kuumuuden tähden. Hän johti paraikaa yhtä kotiljongi vuoroa ja naiset kilpailivat nähtävästi hänestä; mutta nähtyään rappukäytävissä pienet valkeat silkkikengät kadotti hän kokonaan tajunsa.
Ovella seisoi muutamia nuoria herroja ja Anton Jessen keskusteli etehisessä äitinsä kanssa, joka tahtoi vielä viimeisessä silmänräpäyksessä puhua poikansa kanssa, mutta tämä vastasi hänelle vaan viekkaasti: "Hips! äiti kulta! kaikki on maksettu!"
Mutta nähtyään morsiamen tulevan alas, tunkeutui Törres rapuille, ja ennenkuin tämä ennätti vastustaakaan, nosti hän hänet ylös ja kantoi käsivarrellaan ulos, läpi valaistun etehisen, jossa vieraat ja ravintolan palvelijat heitä hymyillen väistivät. Hänellä ei ollut muuta ajatusta päässä, kuin istuutua vaunuihin tytön viereen, ja ajaa tiehensä, huolimatta kenestäkään mitään.
Tyttö ymmärsi hänet ja kuiskasi suurimmassa hädässä:
"Ei, ei Törres! … oletko sinä hullu? … jälestäpäin … rakas
Törres! … jälestäpäin…"
Samassa tuli Jessen juoksujalassa kadulle. Toiset olivat hänet lykänneet. Hän kompastui ja oli pudota Törres'in päälle, joka juuri oli asettanut morsiamen vaunuihin.
"Hips! hyvät naiset!" huusi sulhanen tyytyväisenä.