Juhlapäivällisiin piti naistenkin ottaman osaa ja siellä saisi Törres tavata kauniin rouva Steinerin, joka muutama kuukausi sitten oli tullut kaupunkiin.
Pukeutuessaan ja ajatellessaan kaikkia vastaus-puheitaan, hiipi ajatus rouva Steineristä vastustamattomasti sanojen väliin häiriten häntä. Hän oli kuullut että rouva Steiner oli tullut kaupunkiin luovuttamaan atelier'insä, joka näinä vuosina oli seisonut tyhjänä häntä varten, sekä myymään kaikki tavaransa lähteäkseen heti taas takasin. Sen hän piti jotenkin uskottavana, sillä pääkaupungista kerrottiin, että hänen miehensä oli joutunut häviölle, eikä luultavasti enään voisi häntä kustantaa.
Hän tunsi, että vaikka olisi kuinka itseään varustanut, riippui kaikki kuitenkin siitä tavasta, jolla rouva Steiner ottaisi hänet vastaan. Vielä tässä silmänräpäyksessä muistellessaan entisiä vaiheitaan, tuntui hänestä kuin tämä nainen olisi ollut hänen viimeinen koetuksensa.
Rouva Steiner oli pitänyt häntä narrinaan; kulettanut hymyillen hänet syvänteen reunalle saakka. Olisikohan hänellä vielä valta? — tahi olisiko tässä kosto mahdollinen?
Tuon suuren miehen ympärille pöydän ääressä oli kokoutunut niin suuri ihmisjoukko, että hän saattoi ainoastaan vilahdukselta nähdä rouva Steineriä eräässä naisparvessa. Mutta samassa silmänräpäyksessä tunsi hän lämpimän nytkähdyksen sydämmessään, ikäänkuin hänen henkäyksensä olisi pysähtynyt tuon naisen eteen, joka ennen oli hänet vallannut ja jonka valta tuntui vieläkin olevan sama.
Sitten alkoivat puheet joissa tuota suurta miestä siveltiin lihavimmilla sanoilla mitä saattoi löytää. Ensin puhui pankinpäällikkö Christensen nuorille kyvyille, jotka vähitellen astuvat toisten sijaan, ryhtyvät työhön ja niin edespäin.
Senjälkeen lausui asian-ajaja Dreyer tervehdyksen yhteiskunnan heikoimpain puolesta, joille Törres oli ollut isänä ja hyväntekijänä.
Sitten astui esille eräs valtiopäivämies maaseudulta; hän puhui tuolle itsenäiselle miehelle, joka oli kohonnut kansan riveistä ja niin edespäin. Mutta pastori Opstad puhui paraiten.
Hän ei tahtonut että liiaksi ylistettäisiin n.k. omatakeista miestä… Sillä itsestään ei ihminen mahda mitään; eikä kukaan sitä paremmin tiennyt kuin hänen ystävänsä T. Vold.
Aina oli hän tunnustanut sen, että siunaus tulee ylhäältä päin ilman omaa ansiota; köyhien ja vähäpätöisten piiristä oli hän kohonnut ja sentähden oli Jumala lihottanut hänen laumansa ja suonut hänelle tätä maallista hyvää. Ja ylhäältä saatuna antina oli hän sitä vastedeskin hoitava … siitä oli pappi varma. Törres oli vastannut tähän hyvin arvokkaalla tavalla; olihan hän käynyt pankinjohtajan koulua ja sittemmin kehittynyt suurkäräjissä, niin että hän voi lausu tyhjän päiväisimpiä sanoja ja imelintä mielittelyä niin totisesti ja vakuuttavasti kuin puhuu se, joka puhuu sydämmestään.