Rouva Steiner istui pöydän alapäässä erään vanhan ihailijansa vieressä; hän voi nähdä kunniavieraan, joka kerta kun tämä nousi puhumaan, hän kuuli kaikki mitä muut sanoivat hänelle. Ja tuoko oli siis se puotipoika, joka kerran oli ollut hänen käytettävänään ja jota hän niin oli ivannut!
Siitä pitäin oli hänellä ollut paljon vastoinkäymisiä. Pääkaupunki oli jo suuresti muuttunut, kun hän palasi sinne. Tuskin kukaan enään muistikaan skandaali ja avioero juttuja; mutta sijaan oli tullut uusia ja paljon pahempia juttuja. Hän kyllä huomasi, että häntä katseltiin jonkinmoisella uteliaisuudella, mutta häntä katseltiin kuitenkin niinkuin sellaista, joka oli suorittanut elämänsä urotyön ja kun vielä lisäksi hänen miehensä, joka ei ollut ollenkaan parantunut entisestään, ei enään sanonut varainsa kannattavan kustantaa kahta, vaimoa ja jalkavaimoa —, niin oli hänen täytynyt palata takasin tuohon pieneen kaupunkiin — puoleksi epätoivoisena, ja aivan neuvotonna tulevaisuudestaan.
Kaunis oli hän yhä vieläkin ja paremmin puettuna kuin kukaan muu tässä salissa ja kuta pitemmälle tuo suuremmoinen kansallisjuhla eteni ja kaikki ihailun maljat tyhjennettiin tämän yhden ainoan pään päälle, sitä enemmän alkoivat rouva Steinerin silmät kimmeltää, ja hän kysyi itsellään, eikö tässä mahdollisesti olisi saavutettava sitä, mitä hän tarvitsi, huoletonta rikkautta ja miestä.
Hänessä piili vielä pelko tuon miehen raakuutta, mutta koko maailma oli hänen jalkojensa juuressa, ja kuka ties oli hän muuttunutkin. Kaikista pahinta oli, jos hän oli ymmärtänyt — ja aivan varmaan oli hän sen jälestäpäin ymmärtänyt, kuinka paljon siinä oli hänen syytään tuossa tapahtumassa sinä iltana; olikohan hän antanut sen anteeksi? — voisikohan häntä saada sitä unohtamaan? — ja epävarmoina molemmin puolin tapasivat he toisensa illemmalla; ja ikäänkuin salaisen sopimuksen kautta pisti rouva Steiner kätensä herra Voldin kainaloon ja he poistuivat erääseen tyhjään syrjähuoneeseen.
Törresin sydän tykytti niinkuin hänen nuoruudessaan kun he istuivat; he hiukan naurahtivat molemmat.
"Te olette tosiaan paljon muuttunut herra Vold."
"Mutta te ette ole muuttuneet ollenkaan, ette vähintäkään", sanoi tämä ja katsoi häntä silmiin, tarkastellen hänen olkapäitään, tuolla ahnaalla katseella, jonka hän tunsi niin hyvin ja jota hän niin pelkäsi.
"Me emme koskaan tavanneet toisiamme Kristiaaniassa", sanoi rouva
Steiner.
"Mutta minä kuitenkin kyselin teitä kaikista hienoimmista paikoista, mutta siellä ei ollut yhtä elävätä sielua, joka olisi tuntenut teidät."
Sama epähieno talonpoika oli hän yhä vieläkin ja rouva Steiner muutti puheen ainetta;