Vaikkakin pieni ja lyhyt jäseninen, olivat hänen olkapäänsä ja rintansa niin kauniisti pyöristetyt ja sen lisäksi oli selkä niin solakka ja nuoren näköinen, että Törres heti luuli, että tämä oli se nainen, jonka hän oli kohdannut rautatieasemalta tultuaan. Neiti Thorsenin kasvot olivat puoti-ilmassa valjenneet, mutta säännöllisen kauniit ne olivat ja oli hänellä vaalea käherretty otsatukka ja auliit silmät niinkuin kiiltokuvissa.
Törres ei ollut monta tuntia ollut yhdessä hänen kanssaan, ennenkun hän halusi omistaa tämän hienon ja heikon leikkikalun.
Mutta kun hänen vuoronsa tuli mennä kyökkiin syömään, kohtasi hän siellä aivan toisellaisen tytön. Suuri sileätukkainen kyökkipiika Bertha oli niitä naisia, joita hän paremmin tunsi; ja niinpiankuin he olivat sanoneet hyvän päivän toisilleen, tiesivät he molemmat, että he kuuluivat yhteen tässä vieraassa paikassa, — he olivat kumpainenkin maalta tulleet samaa tarkoitusta varten: rahaa varten.
Tyttö oli eteläisemmistä pitäjistä kotoisin kuin hän, mutta ei kuitenkaan niin kaukaa, että he eivät olisi tunteneet toistensa pappeja; ja syödessään löysivät he yhä useampia yhteisiä tuttavia.
Bertha loisti tyytyväisyydestä ja vesi kiehui silmässä; sillä hän halusi ulos tästä kyökistä, joka antoi takapihaan päin. Hänen herkkä sydämmensä, joka kenenkään käsittämättömänä oli saanut sykkiä tässä vieraassa kylmässä kaupungissa, lensi selkoselälleen tuon pulskan, suuren pojan edessä, josta vielä haiskahti maalaisilmaa; ja ennenkun hän oli lopettanut ateriansa, joka hänen mielestään oli vallan mainio, tiesi Törres että täällä oli hänellä lämmin ja varma turvapaikka, niinpiankuin hän vaan tahtoi ottaa sen haltuunsa.
Niin oli häneltä ensimmäinen päivä kulunut työn teossa ja tyytyväisyydessä; ainoa, joka häntä vaivasi, oli rahalaatikko. Hän pelkäsi, ettei kaikki tulisi rouva Knudsenille, että jotain tippuisi tielle; sillä jos jotain katoaisi, voisi se kadota hänelle.
Vihdoinkin tuli sinne illan hämärässä pieni tyttö tahtomaan puolta naulaa kahvia. Törres punnitsi sen heti; neiti Thorsen teki kauppaa muutamain naisten kanssa, jotka tulivat juuri samassa ja ketterä herra Jessen juoksi sytyttämään kaasua.
Silloin otti Törres ensimmäisen kymmenäyrisen tytön antamista pikkurahoista, ja antoi tähteen kilahtaa alas laatikkoon, niinkuin oli nähnyt herra Jessenin tekevän; sulki sitten laatikon kuulevasti ja kääntyi siitä pois.
Mutta samassa valtasi hänet sanomaton kauhu. Hän seisoi siinä lantti sormien välissä, ja kun yhtäkkiä oli tullut ihan valoisa, ei hän mitenkään uskaltanut pistää sitä taskuunsa. Ei hän myöskään uskaltanut mennä puodin pimeään päähän; se voisi näyttää epäiltävältä; sentähden meni hän vasten tahtoaankin muutamia askelia lähemmä, kasvot tulipunaisina ja aivan vapisten. Jos joku olisi silloin sanonut hänelle sanankaan, olisi hän päästänyt lantin lattialle ja tunnustanut. Parin sekunnin kuluessa oli hän hädästä melkein tiedotonna; mutta ei kukaan huomannut häntä ja vähitellen tointui hän; hän pisti molemmat kätensä housun taskuihin, niinkuin oli hänen tapansa.
Samassa olivat naisetkin ostaneet ostettavansa ja kun ei ketään ollut puodissa, huusi herra Jessen terävästi: "Pois taskuista kädet!"