Mutta kaikki tuo vilkkaus ja kevytmielisyys, tuo tuhlaavaisuus, joka ilmaantui esim. suurissa peililaseilla varustetuissa huoneissa, hienoissa vaatteissa ja kalliissa huveissa, nuo rahat, jotka kulkivat yhtämittaa kädestä käteen, tuo ilo ja tuo nauru — niissä oli ero suuri, ja etenkin oli ero tuossa naurussa.
Törres ei ollut lapsuudessaan kuullut totisten ihmisten nauravan; ei muistanut äitinsä nauraneen muuta kuin pilkalla, silloinkuin jotain oli sattunut käymään hullusti. Muuton nauroivat pojat ja tytöt vaan keskenään, kun olivat syrjässä, — ja mieluimmin iltahämärissä. Mutta hymyilyä ja tasaista naurua ilman mitään syytä, niinkuin kaupungissa — sitä ei hän ollut kotonaan kuullut.
Sentähden näytti hänestä alussa, että kaikki kaupunkilaiset olivat niin kovin leikillisiä, ja hän laski leikkiä heidän kanssaan. Mutta häntä rupesi pian arveluttamaan.
Tapahtui näet, että, kun hän parhaallaan oli kauppaa tekemässä ja joku sanoi leikillisen sanan ja hän räjähti meluavaan talonpoikaisnauruunsa, niin nuo hienot naiset ikäänkuin vetäytyivät takaisin itseensä ja heittivät tiskille levitetyt tavarat sikseen. Turhaan koetti hän panna liikkeelle kaikki viehätysvoimansa, ne menivät pois.
Hän tunsi, että tuossa se oli nyt se aukko; ja häntä poltteli, kun hän kuuli Jessenin käyttävän sanaa: sivistynyt.
Hän alkoi kuulostaa, mitenkä sitten herra Jessen nauraa; se oli meikein äänetöntä sisällistä; mutta aina hän vaan hymyili ja laski leikkiä ja sai aina ostajatkin nauramaan.
Neiti Thorsen sanoi vaan "tji — tji — tji!" — kun hän nauroi — melkein niinkuin kissa, joka aivastaa.
Mutta iltasilla opetteli hän kammarissaan peilin edessä; ja hän itsekin aivan säikähti, kun löi suunsa oikein selälleen ja näki kaikki leveät hampaansa ja paksut ikenensä, — niinkuin hän oli tottunut nauramaan. Ei ollut kummakaan, jos nuo hienot naiset säikähtävät tällaisia leukapieliä; ja samassa muisti hän, että kotona maalla tulivat ihmiset rumiksi, kun nauroivat — eivät sentään tytöt; mutta oli se sittenkin paljoa suloisempaa, kun neiti Thorsen pani "tji — tji — tji!"
Muutamia päiviä harjoitteli Törres itseään hiljaiseen nauruun räjähtämättä omaan isoääniseensä; mutta vasten tahtoaankin tuli hän panneeksi "tji — tji — tji!" ja kun se ensi kerran kuultiin puodissa, syntyi siitä yleinen ilo. Herra Jessen tarkasteli häntä lasiensa läpi; ja kun myöskin neiti Thorsen alkoi nauraa, kääntyi Törres heistä pois niin ylenkatseellisesti kuin olisi hän tahtonut jättää heidät oman onnensa nojaan.
Herra Anton Jessen söi ja asui äitinsä luona, joka oli koulunopettajan leski. Hän oli tehnyt työtä ja puuhannut yötä päivää pitääkseen pienen Antoninsa niin hienona ja puhtaana kuin nuken, ja se oli hänelle onnistunut. Poikasena ne häntä pilkkasivat mammanpojaksi, mutta nyt oli hän kieltämättä kaikista somin nuori mies puotialalla.