Hänen elämänsä oli tähän saakka kulunut tasaisesti ja ilman vastuksia.
Äiti tasoitti taitonsa mukaan kaikki kivet hänen tieltään; ja kun hän
itse oli mallikelpoisen ahkera ja näppärä, pääsi hän pian rouva
Knudsenin liikkeen ensimmäiseksi mieheksi.
Rouva Jessen oli joutunut hyvin nuorena naimisiin. Ja kun hänen miehensä oli kalpea, laimeasilmäinen ja pitkätukkainen koulupoika, oli hän jo ollut kihlattu morsiamensa ja niinpian kuin sulhanen oli suorittanut jumaluusopillisen tutkintonsa, menivät he naimisiin.
Mutta ennenkun pieni vaimo vielä oli ehtinyt synnyttää ensimäisen lapsensa, kuoli heikko mies aivan tavalliseen vilustukseen, joka tuota pikaa hävitti hänen keuhkonsa.
Surullisen lapsivuoteensa aikana kuuli rouva Jessen vanhan tohtorin sanovan eräälle miesvainajansa sukulaiselle: "Niin", sanoi lääkäri, "sehän oli hulluutta, että hän meni naimisiin; hän ei olisi sitä ollenkaan kestänyt, — se oli oikeastaan se, joka vei miehen hautaan."
Sitä ei rouva Jessen voinut koskaan unohtaa. Itse avioliitostakaan ei hän ollut suuresti selvillä. Hänen miehensä heikkous, joka yhtäkkiä tuli häneen ihan kuolettavana uupumuksena, — juuri kuin näytti siltä, että he olivat onnensa kukkulalla; hänen yhtäkkiä leimahtava kiihkoisa rakkautensa, — vasta myöhemmin ymmärsi hän paremmin tämän kaiken ja tunsi häpeää, jota ei voinut voittaa.
Niin lyhyen aikaa olivat hänen aistinsa olleet hereillä, että pelon alainen kainous, vielä arempi kuin tyttönä ollessa, valtasi hänet heti miehen kuoltua. Hän melkein pelkäsi itseään ja sukupuoltaan ja kun hän soudatti pikku Antoniaan kätkyessä, ajatteli hän vaan, kuinka hän voisi suojella häntä.
Ei ollut varoja antaa pojan ruveta lukumieheksi, eikä olisi rouva Jessen uskaltanutkaan päästää häntä tuossa vaarallisimmassa ijässä Kristianiaan kevytmielisten ylioppilasten pariin; sentähden jäi hän kotikaupunkiinsa ja joutui kauppa-alalle. Äiti saa pitää hänet kotonaan ja hoitaa häntä kädestä pitäen. Hän teki hänet niin avuttomaksi kuin suinkin ja ajatteli edeltäpäin kaikki hänen pienimmät tarpeensa. Poika pysyi yhä lapsena, jonka oli mahdoton itse päättää, olisiko hänen otettava sateenvarjo vai keppi, joka joutui suurimpaan häiriöön, kun äiti oli pistänyt nenäliinan väärään taskuun ja jolle ei kelvannut muu ruoka kuin minkä äiti oli valmistanut.
Koulussa ne pitelivät pahanlaisesti tätä mammanpoikaa ja tahrasivat hänen ujoutensa parhaansa mukaan, niin että hän palasi puhtaan äitinsä luoksi yhä arempana ja epävarmempana, ja hänen luonteensa, jonka olisi pitänyt kehittyä, kutistui epäluonnollisuuteen.
Mutta kun hän kasvoi ja sai pienosen mustan viiksen ylähuuleensa, alkoi hän olla hyvin huvitettu nuorista tytöistä, joita hänelle oli tarjona viisi joka sormeen, sillä hän oli niin hieno ja siivo.
Hän joutuikin pian noin niinkuin puolikihloihin; hänestä oli se niin hauskaa; mieluummin kahden — kolmen kanssa yht'aikaa, ja silloin tunsi hän itsensä ikäänkuin varmemmaksi. Sillä niinpiankuin hän todenteolla ajatteli häitä ja noita tuollaisia asioita, tuli hän pahalle tuulelle ja häpesi; kuinka voisi hän jättää äitinsä ja rauhallisen makuukammarinsa äidin huoneen vieressä.