Mutta välistä tuli rouva Jessenin korviin, mitä puhuttiin hänen Antonistaan ja tämän urotöistä puotineitien seurassa; ja silloin tuli hänelle huutava hätä. Ainoastaan varovaisilla viittauksilla uskalsi hän tutkia poikaansa ja antaa hänelle neuvoja, ja Anton, joka ne hyvin ymmärsi, oli mielissään; ja vähitellen alkoi hän kehuskella ja koetti saada äitinsä siihen luulon, että hän oli oikea velikulta. Hän tekeytyi hirveän salaperäiseksi, kun meni ulos kävelylle; kysyi ankaralla naamalla, oliko hänelle tullut kirjeitä; ja jos oli tullut niin meni hän sitä ulos taas lukemaan ja oli sitten niin ajatuksissaan, ja huokaili niin, että äidin sydän vapisi.
Tavallisesti kertoi hän äidilleen kaikki, mitä hänelle oli päivän kuluessa tapahtunut, mutta omalla tavallaan; niin että rouva Jessen ei aina huomannut todellisuutta yhtäpitäväksi rakkaan Antoninsa kertomusten kanssa. Niinpä sanoi rouva Jessen muutamia päiviä sen jälkeen kuin Törres Vold oli esiintynyt uusissa vaatteissaan:
"Ei mutta, kuuleshan Anton! — kuka se oli se kaunis nuori mies, jonka näin tänä päivänä puodissa luonasi?"
"Kaunis? — oliko se sinun mielestäsi todellakin kaunis?"
"Mutta, herra jumala! — eihän se suinkaan ollut hän — tuo maalaispoika?"
"Se se oli!"
"Hän! — se punatukkainen poikaparka, jonka sinä olet ottanut suojelukseesi —?"
"Ja jota minä nyt olen siistinyt", sanoi Anton ja nauroi lyhyesti.
"Ei mutta! nyt olen minä ihan hämmästynyt!" — huudahti äiti; "hänhän on kaunis nuori mies."
"No ei juuri! - hän näyttää kuitenkin niin kömpelöltä ja raalta."