"Tietysti", myönsi äiti ja kiiruhti peräytymään; eihän hän tietysti ollut niin kuin hänen Antoninsa; näkihän sen heti eron.
Pitkään aikaan ei ollut herra Jessen huomaavinaan, kuinka Törres kasvoi. Hän kohteli häntä aina niinkuin käskyläistään. Kuin esim. herra Jessen, joka oli tunnettu siitä, että hän asettaa esille naisten koristeita, laitteli niitä suureen pääkadun puoleiseen ikkunaan, antoi hän Törresin juosta edestakaisin puodissa ja hakea käsiinsä tarvittavia värejä ja tavaroita; ja kun Törres nurkumatta teki sen, mitä hänellä teetettiin ja uteliain silmin seurasi joka esinettä ja pani mieleensä joka tempun, nojasi herra Jessen taapäin ja katseli silmät soikeina, minkä vaikutuksen tavarat tekisivät ikkunassa. Mutta neiti Thorsenin sydämmessä alkoi tuntua niin omituiselta. Oli niinkuin olisi se tahtonut jakautua kahtia.
Tietysti ihaili ja rakasti hän herra Jesseniä ylitse kaiken ja ikuisesti. Mutta siinä oli nyt ensiksikin se: että hän oli niin kummallinen ja epätapainen. Yhtenä päivänä voi hän katsella niin lempeästi ja lämpimästi ja hivellä niin pehmosesti hänen olkapäitään ohi mennessään; mutta seuraavana päivänä sanoi hän: Neiti Thorsen! — niin jääkylmästi, ja näkyi aivan tahallaan vetäytyvän pois hänestä.
Ja sitten oli siinä tuo herra Vold. Kun piti olla tuon suuren, voimakkaan miehen läheisyydessä koko päivä — ja sitten oli se hänen oppilaansa, jota hänen piti neuvoa. Yhtämittaa piti heidän pistää päänsä yhteen, tai täytyi hänen kuiskata hänelle jonkun tavaran hinta korvaan, kun oli kiire ja puodissa ostajia.
Eikäpä ollut paljon muutenkaan, ettei Törres lähennellyt — ja jotenkin rohkeasti hän sen vielä teki. Hän puristi hänen kättään, kun sai siitä kiinni; ja tapahtui sekin, että hän aivan tarpeettomasti antoi kätensä hipua häneen, kun he kulkivat toistensa ohitse; — hän oli totta tosiaan paljon uskaliaampi kuin tuo herra Jessen, mutta ei läheskään niin sivistynyt.
Törres puolestaan osoitti tätä hellyyttään osaksi tietämättään, sillä jo kotonaan oli hän tottunut tyttöjä viehättelemään.
Sitäpaitse oli hän heti huomannut, millainen sanaton suhde oli neidin ja herra Jessenin välillä, niin ett'ei maksaisi vaivaa pistäytyä väliin; — ja sitäpaitse oli hän jo kiinni toisella taholla.
Ensi aikoina, kun hän teki työtä, minkä suinkin jaksoi sekä aivoillaan että ruumiillaan, oli hän aina iltaisin niin uupunut, että heittäytyi heti kohta levolle kun oli syönyt ja lukenut rahansa.
Mutta parin kuukauden kuluttua tapahtui eräänä lauvantaina, että tuo iso Bertha, joka jokapäivä antoi hänelle tuota hyvää ruokaa kyökin penkillä, huusi hänelle, kun hän oli menossa takaisin puotiin.
Törres seisattui ovessa ja kysyi: "Sanoitko jotain?"