Se oli kuitenkin nyt niin pieni ja vähäpätöinen asia, että hän olisi pian sen unohtanut, jos ei tuo sama kirottu punatukkainen poika olisi ollut lentää suoraan hänen suuhunsa seuraavana päivänä.
Mutta siitä päivästä oli Gustaf Kröger varma siitä, että tuota poikaa ei hän voinut kärsiä, se oli epäilemättä salavihainen ja hyvin vaarallinen henkilö.
Oli se hauska tuo Cornelius Knudsenin vanha konttoori, jossa kaunis leski istui matalan pulpettinsa ääressä ikkunan luona, jota vastoin Kröger tavallisesti nousi korkealle tuolille, joka ennen oli ollut vanhan Knudsenin ja nyt oli herra Jessenin paikka.
Heidän välillään oli nyt kerran muodostunut sellainen suhde, että kaikki oli puolta leikkiä. Sentähden saattoi hän sanoa hänelle mitä hänen päähänsä pisti ja tehdä pilaa hänen hämilleen joutumisesta, kun puna — rouvan suureksi harmiksi — kohosi hänen kasvoilleen.
Muun muassa kuului näihin aamupäiväkeskusteluihin se, että hän usein viittaili näiden molempien naapuriliikkeiden yhteen sulattamisesta.
Niinpä voi hän sanoa totisimmalla naamallaan:
"Eikö se ole niin, rouva? — se on siis päätetty, että me hakkaamme reijän seinään puotien välille, sitten tehdään korkea, kaareva ovi uutimien ja pilarien kanssa, ja niin meille tulee puoti, jonka veroista ei ole pääkaupungissakaan? Tietysti — niin! — kyllä minä näen, mitä te aijotte sanoa: Silloin täytyy meidän muutenkin jättäytyä yhteen? — eikö niin?" —
Mutta sittenkun Törres oli tullut taloon, alkoi keskustelu aina hänestä.
"Merkillistä, ett'ette voi nähdä, millainen pirullinen veitikka hän on?"
"Ei, mutta nyt te erehdytte, Kröger! hän, joka on avosydämmisin mies maailmassa; hän sanoo kaikki, mikä hänen päähänsä pistää."