"Hyvä ystävä, me otamme koko karjamme ja siihen lisäksi vielä metsän villit pedotkin; me tutkistelemme tulli-, posti-, telegraafi- ja koululaitoksen ja käännämme lopulta nurin kaikki kauppapuodit, kutsumme tuon pienen sievän Jessenin Knudsenilta — hän voi kyllä mennä mukina."
"On sitä paitse vanha tapa, että Knudsenin väki kutsutaan", sanoi
Kröger.
"Mainiota!" huudahti rouva Steiner, "silloinhan sinä saat ystäväsikin
— Julia! hänet, tuon punatukkaisen."
"Minä pyydän", sanoi Julia hiukan terävästi, "se olet sinä itse, joka olet ihastunut!"
"Sinäpähän sen ensiksi keksit."
"Kenestä naiset puhuvat?" kysyi Kröger.
"Tuosta suuresta, uudesta rouva Knudsenilla —"
"Tuosta! tuosta moukasta, hirviöstä! —" huusi Kröger ja hypähti seisaalleen, "ei, se on tietysti vaan leikkiä, jolla te tahdotte suututtaa minua.
"Ei ollenkaan, herra Kröger! Julian mielestä hän on aivan erinomainen."
"Nyt sinä keksit kaikki, Lulli!"