Kröger sanoi Hamrelle: "Kuinka pitkälle olet joutunut?" ja sitten kertoi yliopettaja siitä kirjastaan, joka hänen oli aikomus kirjoittaa kansakoulusta.
Se tulisi alkamaan näin: Kun sinä astut ulos kadulle, tunnet jalkojesi alla kivillä lasketun maan; — kuka on sen tehnyt? — ja kuka on maksanut työn?
Tuolla tavalla alettua selitettäisiin sitten lapsille koko yhteiskuntaelämä, niin että he alhaalta ylös saakka oppisivat tuntemaan kaikkien laitoksien ja virkakuntien yhteyden ja synnyn; ja että kansa jo lapsuudestaan pitäen voisi oppia ymmärtämään oman ylivaltansa eikä eläisi niissä ennakkoluuloissa, että oikeuslaitos, verot, poliisit ja papit vaan ovat olemassa rikkaiden aseina köyhiä vastaan.
Mutta tämä suuri kirjan keskiosa ei tahtonut oikein valmistua, jotavastoin tekijä pani suuren arvon loppuosaan missä sanottiin: Ylinnä kaikista seisoo kuningas niinkuin suuri kultanuppu ilman mitään edesvastausta.
Taikka sanoi Hamre Krögerille:
"Etkö vielä ole valinnut tonttia?" — ja sitten puhuivat he siitä soppakeittolaitoksesta, johon Kröger monen vuoden kuluessa oli varoja säästänyt.
Hän näet kuvitteli kirkkaaksi poleerattuja kuparikattiloita, joista kiehuvan kuumaa soppaa ajettaisiin kouluihin kello puoli kaksitoista; kaikki koululapset söisivät siitä suuren annoksen leivän kanssa, niin että talvikuukausina tulisivat lämpiminä ja ravittuina köyhiin koteihinsa; sitten olisi siellä enemmän muille antamista ja sitten saisivat he vähän herkutella hekin sunnuntaisin ja sitten — ja sitten avautui näiden molempien eteen pitkät näköpiirit heidän laatiessaan suunnitelmia tulevaisuuden varalle.
Ja kun he vihdoinkin aamupuoleen yötä heittivät hyvästinsä, niin puristivat he lämpimästi toinen toisensa kättä; he olivat varmat siitä, että sittenkin tulisivat heidän aatteensa voitolle ja että nuo "piikkisiat" saisivat väistyä, ja niin nukkuivat he sitten onnellisiin unelmiinsa.
Mutta seuraavana päivänä välttivät he mieluummin tapaamasta toisiaan. —