Voimistuneena ja hyvällä tuulella jatkoi hän kulkuaan, hän tahtoi hetipaikalla ansaita jotakin; mutta mistäpäin hän alkaisi? kultasepän ja kellosepän ikkunat vetävät häntä vahvasti puoleensa. Täällä oli kulta puhdasta ja hohtavaa.
Mutta kun hän siinä seisoi, katseli sisään ja näki siellä työmiehen, joka lasi silmän edessä perkkaili kellon sisustaa ja väänteli pienen pieniä pyöriä ja karoja, niin käsitti hän samassa ett'ei tämä ollut häntä varten; tuo työ, se ei ollut suinkaan kullan arvoista, vaikka ikkunat olivat täynnä kultakaluja.
Istua yhdessä kohden, olla vaiti ja tehdä työtä aamusta iltaan, — ei — niin tyhmä en minä ole, ajatteli Törres ja naurahti itsekseen. Yhtä hyvin olisin voinut jäädä kotiin maata muokkaamaan.
Nyt selvisi hänessä se päätös, että missä oli sakeimassa väkeä — siellä tahtoo hänkin olla; eikä hän huoli äkäytyä työn ääreen tuolla tavalla; sinne hän tahtoo mennä missä myydään, missä rahat nousevat lihavista kukkaroista, ja pyyhkäistä ne laatikkoon niin että kilahtaa.
Oli hänestä kuitenkin liika hienoa pääkaduilla — vielä; hän loittoni sentähden laitakaupunkiin päin ja kun näki vanhanpuoleisen miehen yksinään rihkamapuodissaan, astui hän sisään ja kysäsi ilman pitempiä mutkia, olisiko täällä paikkaa tämän näköiselle pojalle?
"Ei", vastasi mies ja katsahti ylös sanomalehdestään. Mutta kun Törres näyttämättä vähintäkään pettyneen näköiseltä aikoi mennä, alkoi kauppamies tiedustella:
"Taidat olla maalta? — vastikään tullut kaupunkiin? Oletko väkevä?"
"Kyllä kai — senpähän näkisi", vastasi Törres vältellen; hän oli kuitenkin jo katsellut ympärilleen, ja ymmärsi, että väkevän pojan tehtävä tällaisessa kaupassa olisi silli- ja tervatynnörien vieritteleminen alhaalla rantamakasiinissa; ja siihen ei hänen tehnyt mielensä.
Kauppias sitävastoin alkoi mieltyä poikaan.
"Minulla ei kyllä ihan paikalla ole pojan tarvista", sanoi hän.