Itse Sivert Jespersen istui hymytönnä, pistäen kädet takinhihoihin kunnes sai kyynyspäistä kiinni; sitten istui hiljaa nipistelemässä niitä, ikäänkuin olisi tahtonut pitää jotakin kiinni.
Matami Torvestad istui ylpeänä ja mahtavana paikallansa; häntä katseli moni, hänpä ainakin oli tyyni. Vaan se, jota he kaikki ikävöivät, hän ei ollut heidän parissansa.
Jo kahdeksan päivää sitten oli Fennefos kaikessa hiljaisuudessa jättänyt hyvästi ystävilleen; hän lähti Englantiin eräällä hollantilaisella laivalla, joka oli kärsinyt merivahingon; sieltä aikoi hän varmaankin lähteä Intiaan.
Ei hän kuitenkaan vielä ollut päässyt pois maasta, sillä tuo hollantilainen laiva oli myrskyn tähden mennyt hätäsatamaan, ja siellä Fennefos oli Smörvikissä puolen peninkulman päässä kaupungista; pari päivää sitten oli hän asioissa käynyt kaupungissa.
Myrsky oli ollut jotenkin kohtuullinen päivällisaikaan asti; mutta hämärässä se kääntyi lounaiseksi ja kiihtyi ankarammaksi kuin koskaan ennen. Suuria maininkia vyöryi lahteen, nostaen laivat ja raskaat lossiveneet, ja kuohuen makasinien alla olevaan kivimuuriin, nousivat siellä täällä ylös laattialankkujen välitse, sillä vesi oli tavattoman korkealla. Suurien laivojen köysissä vinkui ikäänkuin sata helvetin klarinettia olisi soitettu, ja riihulteissa ja ankkurivitjoissa rätisi ja ratisi.
Jaakko Worsen makasini-luhtia myöten tuli hoikka valkoinen haamu juosten, haparoiden portaita alas, ja seisoi ensimmäisessä kerroksessa, jossa laattia ikäänkuin lainehti joka kerta kuin aallot nousivat huoneen alla.
Ponnistaen kaikki voimansa, sai hän oven sen verran rakoselle että pääsi siitä ulos, ja kumartuen mustan veden yli kertoi hän vielä kerran pienen valansa ennenkuin päästi itsensä irti:
"Minä lupaan ja vannon uskollisesti rakastaa sinua elämässä ja kuolemassa ja ett'en koskaan nai toista. — Laurits! oma Lauritsini!"
Nyt päästi hän itsensä irti, ja lainehtiva meri vei hänet erään lossin alle, joka oli kiinnitetty makasinin viereen. Vasta myöhään illalla huomasivat muutamat merimiehet, jotka olivat käyneet eräässä laivassa koettamassa sen ankkuriköysiä, jotakin valkoista, joka keinui ylös ja alas torisillan kiviportaitten edustalla.
Huhu siitä levisi yli koko kaupungin vielä nopeammin kuin tämmöiset huhut tavallisesti leviävät, sillä kaikki olivat niin säikähdyksissään ja mielet niin jännitetyt pitkällisistä rajuilmoista, että tuo ruumis, joka löydettiin, ikäänkuin kuului asiaan, myrskyn seuralaisena, ja viidessä minutissa oli huhu lentänyt läpi kaupungin.