Pienet lapset, jotka olivat maata panemaisillaan, kuulivat kuinka piiat kyökissä päivittelivät; vaan kun kysyivät äidiltään mitä oli tapahtunut, vastattiin heille vaan, että sitä ei pienille lapsille kerrota; ja siitä he päättivät että se oli jotain hirvittävää ja hiipivät vavisten peitteen alle.
Vaan itse huhua kerrottiin useilla eri tavoilla. Muutamat sanoivat että Henriette oli houreissaan juossut sängystänsä — hänessä oli lavantauti — sill'aikaa kuin matami Torvestad oli rukouskokouksessa ja piika ulkona. Toiset vaan mutisivat ja pudistivat päätänsä.
Viimemainitut olivat lopuksi enemmistönä.
Toiset arvelivat että tässä taas oli tullut ilmi mitä noiden "pyhien" parissa harjoitetaan.
Henriette Torvestad oli murhannut itsensä, se oli varma asia; hänelle oli lapsi syntyvä — tai äiti tahtoi pakoittaa häntä ottamaan miehekseen Erik Pontoppidan'in; niin syypää oli äiti, hän ja haugelaiset, nuo kamalat, kamalat haugelaiset, jotka eivät suoneet itsellensä eikä muille mitään iloa, he olivat tappaneet tyttöparan, he toivat onnettomuutta kaupunkiin; sentähden siellä oli niin kolkkoa ja kylmää, ikäänkuin se paikka olisi kirottu; ruumiita uiskenteli kaupungin lahdella ja myrskyt ulvoen seurasivat toisiansa lakkaamatta, niinkuin tuomion päivä olisi käsissä!
Monen täytyi mennä ulos pihalle, vaikkapa se ilkeätä olikin, saadakseen selkoa asioista; he näkivät ihmisjoukon parin hämmentyneen lyhdyn ympärillä torilla.
Haugelaiset saivat kuulla uutisen juuri rukouskokouksesta tultuansa. Sivert Jespersen pukeutui kavaijiinsa jälleen, nosti kauluksen ja riensi pitkin pimeitä katuja matami Torvestad'in luo.
Vaan useammat kuin hän olivat uskaltaneet lähteä ulos; levottomat miehet ja naiset haugelaisseurakunnasta pelkäsivät istua yksinään kotonansa, kuultuaan tuon uutisen, joka ikäänkuin herätti pahaa omaatuntoa heissä kaikissa. He rohkaisivat mielensä ja menivät ulos, saadakseen varmuutta ja kuulemaan mitä vanhimmat arvelivat asiasta. Kaduilla torin seuduilla he tapasivat toisiansa, mutta matami Torvestad'in kulmaan Worsen-solan päähän oli jo kokoontunut paljon ihmisiä lyhtyineen.
Joka kerta kun joku haugelaisista pyrki menemään ohitse, nostivat he lyhtynsä hänen kasvojensa eteen ja huusivat hänen nimensä, lausuen pilkkasanoja ja sukkeluuksia. Heidän täytyi kulkea mutkateitä, päästäkseen taloon; ovella seisoi pari ystävistä, jotka avasivat kun ääni oli tuttu ja sulkivat sen kohta taas.
Sisäpuolella olivat he mielestään turvissa, sillä Worsen talo oli rakennettu neliön muotoiseksi, piha keskellä niinkuin linnassa. Mutta siellä vallitsi hämmästys ja kauhistus. Matami Torvestadin sanottiin menettäneen järkensä; hän istui jäykkänä sängyn vieressä katselemassa ruumista, josta vettä tippui, eikä kukaan saanut sitä lähestyä. Vanha värjäri oli hänen luonansa, muita hän ei kärsinyt.