"Jonkun pitää mennä ulos ja saattaa heidät järkeensä", esitti yksi vanhemmista vaimoista.
Sivert Jespersen'in olisi pitänyt mennä, hän oli heistä vanhin, vaan hän ei uskaltanut. Hän tiesi varsin hyvin että hänen ilmestymisensä vaan pahentaisi huonoa asiaa. Vanha värjäri oli ylhäällä matami Torvestad'in luona; parempi olisi pyytää häntä koettamaan.
Ei kenenkään mieleen juolahtanut kääntyä polisin puoleen; kaupungissa eivät olleet — ainakaan haugelaiset — tottuneet toivomaan apua siltä taholta, vaikka melske nyt täytti koko tuon ahtaan kadun ja suuren osan torista kippari Worsen talon edustalla. Siellä oli varmaankin hienoa väkeä joukossa, sillä muutamat lyhdyt olivat noita kalliita, kuusikulmaisia, kiittävästä messingistä.
Vaan heidän keskustellessaan, oliko vanha värjäri haettava vai ei, vaikeni ihmisjoukko tuolla ulkona tykkönään; kuultiin ainoastaan niiden nopeita askeleita, jotka juoksivat ahtaalta kadulta ulos torille. Siellä he kokoontuivat jonkun ympäri, ja kaikki lyhdyt käännettiin keskikohtaan päin, jotta siinä oli verraten valoista; ja muiden päitten yli näkivät haugelaiset taas oman Hans Nilsen Fennefos'insa.
Hän puhui kansalle; sanoja he eivät kuulleet riehuvan myrskyn tähden, mutta he tiesivät että kaikkien sydämet taipuisivat jos hän tahtoi niitä taivuttaa; ja heidän kaikkien, miesten sekä naisten, rientäessä ikkunoille, kiittivät he Jumalaa tästä pelastuksesta, ikäänkuin heidän henkensä olisivat hiuskarvasta riippuneet.
Mutta Saara jäi yksinänsä istumaan sairashuoneesen. Nyt oli hänen mielensä kiintynyt tuohon ainoaan ajatukseen: että hän saisi nähdä Fennefos'in jälleen; hän värisi sitä ajatellessaan, melkeinpä vapisi, ja hänestä tuntui tuo kaikki kärsimättömältä.
Worse katseli häntä, vaan hänen kiihtyneistä kasvoistaan vanhus ei löytänyt mitään lohdutusta; hän ummisti silmänsä ja näytti menevän tainnoksiin.
Fennefos tuli portista sisään ja häntä vastaanotti pimeässä käytävässä lukuisat kädet ja hellät sanat. Ensimmäiset sanansa, kun hän astui huoneesen, olivat: "Miksikä istutte tässä pimeässä? Peloittaako teitä valo?"
Heidän mielestänsä hän puhui liian kovalla äänellä, he kun olivat koko ajan kuiskanneet; mutta pari naisista meni noutamaan kynttilöitä ja ikkunaverhot laskettiin alas.
"Sinä tulit parhaasen aikaan, Hans Nilsen!" sanoi Sivert Jespersen ja taputti häntä hellästi olkapäälle.