"Kuinka ihanat niiden jäljet, jotka rauhaa puhuvat, jotka iloisia sanomia tuovat", sovitti Nikolai Egeland.
"Minä muuten tuon teille surusanoman", sanoi Hans Nilsen, katsellen totisesti toisesta toiseen, "vaikka näen että tässä talossa on surua kylläksi. Me saimme tuolla Smörvikissä iltapäivällä tietää, että laivanne Ebenezer on joutunut haaksirikkoon Bratwald'in eteläpuolella; ei ainoakaan mies pelastunut; sentähden tulin tänne, jotta valmistuisitte pitämään huolta leskistä ja orvoista."
"Herra antoi ja Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi", sanoi Nikolai
Egeland.
Sivert Jespersen kääntyi pois ja meni yksinään toiseen huoneesen; hän näytti lukua laskevan.
Kadulta ihmiset hajosivat vähitellen. Fennefos oli tunnettu ja laillansa kunnioitettu; sekin vaikutti että hän, jonka kaikki tiesivät lähteneen ruvetakseen lähetyssaarnaajaksi Intiassa, nyt yht'äkkiä seisoi heidän keskellänsä.
Paitsi sitä oli Fennefos'issa erinomainen ominaisuus, joka vaikutti että jokaisen täytyi kuunnella hänen puhuessaan. Hän puhui heille muutamia totisia sanoja siitä, kuinka kohtuutonta on lisätä painoa taakkaan kun Herran käsi raskaasti on koskenut jonkun veljen huoneesen.
Nuo hienot lyhdyt katosivat ja muut seurasivat; paitsi sitä oli niin kolkkoa ja märkää myrskyn raivotessa torilla; joukko hajosi hajoomistaan, muutamat löivät seinään pahankurisella tavalla, mennessään matami Torvestad'in kulman ohitse.
Fennefos oli istuutunut haugelaisten pariin sairashuoneessa ja puhui vielä kerran heille. Henrietten kuolema oli syvästi häntä liikuttanut ja jokainen sanansa värähteli liikutuksesta ja säälistä ja vaikutti jokaiseen tuskastuneesen sydämeen.
Kaikki huusivat, muutamat itkivät hiljaa; ainoastaan Saara istui puoleksi pois kääntyneenä, kasvot muuttumattomina. Välistä kääntyi hän Fennefos'in puoleen; ja Fennefos katseli häntä aivan niinkuin muitakin suorilla kirkastuneilla silmillään. Vaan Saaran syvät, tenhosat silmät tunkeusivat hänen silmiinsä kuin valitus, kuin huuto suurimmassa hädässä: nyt kun hän oli vapaaksi pääsemäisillään, nytkö olisi kaikki myöhäistä, turhaa, autiota; eikö tahtonut hän auttaa? Hän ei tahtonut mitä Saara tahtoi. Hän puhui niinkuin hän jo olisi ollut kaukana heistä ja he vaan kuulivat rakastetun äänen Jumalan siunauksen sanoja heille etäältä.
Sitten hän nousi, sanoi hyvää yötä ja hyvästi heille.