Se hämmästytti ja koski heitä kipeästi: nytkö hän taas heidät hylkäisi, veisi rauhan pois, jonka tullessansa oli tuonut? He tunkeusivat hänen ympärilleen rukouksilla ja hyvillä sanoilla, puhuivat myöskin myrskystä ja kamalasta ilmasta — "tuskin sinä löydät tien, Hans Nilsen, tässä pimeydessä."
Siihen vastasi hän tyynesti äitinsä virrellä:
"Sa sydän-surus jällen
Ja tiesi louhikkaat
Oi usko'os ne Hällen,
Mi johtaa taivaat, maat.
Ken lepoon sinilaineen
Ja myrskyn tyyneks saa,
Hän tiesi perkaa, saineen
Sydämmes lohduttaa".
Ovella kääntyi hän vielä kerran ja katseli lempeästi heitä kaikkia. Viimein tuli hän Saaran luo, joka seisoi ihan hänen läheisyydessään; ojensi hänelle viimeisen kerran kättä jäähyväiseksi, hänen silmistään loisti koko tuo vanha, viaton rakkaus heidän nuoruutensa ajoilta, hartaana ja suorana, mutta surumielisenä ja täynnä sydämellistä sääliä.
Muut saattoivat häntä porstupaan; Saara otti kynttilän ja meni ylikerrasta noutamaan jotakin liinavaatetta. Mutta liinakaapin edustalla vaipui hän maahan ja rupesi yht'äkkiä itkemään.
Ensin itki hän intohimosta ja katkeruudesta, vaan vähitellen kaikki suli ja hän itki Henriette paran tähden, itki oman itsensä tähden, itki kaikkea tätä ääretöntä kurjuutta. Muuta ei hänelle jäänyt kuin tuo kirkas, puhdas katse, ja siinä katseessa kyyneleet sulattivat hänen paatumuksensa, ja lempeät, hurskaat ajatukset palasivat siitä ajasta, jolloin Hans Nilsen ja hän seurasivat toisiansa rukoushetkiin ja kotia ja jolloin puhuivat niin viattomasti ja suloisesti toisillensa.
Näin tapasi kaksi naista hänen itkemässä liinakaapin edessä, ja toinen sanoi toiselle: "Kas kuinka hän häntä rakasti!"
Saara nousi hämmästyneenä, mutta tyyntyi heti kun ymmärsi heidän tarkoittavan hänen miestänsä.
Muutamat äidit, joilla oli pieniä lapsia, menivät nyt kotia, havaittuaan kadun tyhjäksi. Vaan enin osa tahtoi jäädä sinne koko yöksi valvomaan ja rukoilemaan kippari Worse raukan edestä ja ollakseen saapuvilla jos jotain tapahtuisi piharakennuksessa. Silloin tällöin joku meni sinne kuuntelemaan oven takaa. Vanhan värjärin ääni kuului, ja se ilahutti heitä, sillä he päättivät että matami Torvestad oli entisellään taas, koska vanhus voi hänelle puhua.
Keskiyön aikana tuotiin kahvia saliin, ja he menivät vuorottain sinne kupillista ottamaan, pysyäkseen hereillä.