"Pyhennyksestä" — sanoi vaaleanaamainen poika oven suusta — nopeasti ja yksitoikkoisesti ikäänkuin olisi painettu sähkökellon nappia.
"Mitä virttä te lauloitte — Henriette! muistanet kai?" kysyi äiti.
Henriette oli ollut rukoushetkessä, mutta tuo suru-sanoma ett'ei Laurits saa asua heidän luonansa, oli häntä niin hämmentänyt, ett'ei hänellä ollut suurta hyötyä siitä. Ja kun hän sitten kotia tultuansa sai kuulla että Laurits kuitenkin oli otettu vastaan, tuli hän niin rajattoman iloiseksi, että äidin kysymys tuli niinkuin sangollinen vettä hänen päällensä.
Hän kävi tulipunaiseksi eikä tietänyt sitä eikä tätä.
Matami Torvestad katsahti hetkeksi ankarasti Henrietteen; sitten kääntyi hän Erik Pontoppidan'in puoleen, ja kohta kun hänen silmänsä oli nappiin koskenut, vastasi poika vilkkumatta:
"Ei enää synnin valta
Saa mieltäin hallita
Sen voitan. Jumalalta
Saan siihen voimia."
Kokouksessa oli monta, jotka nyykähyttivät ja hymyilivät kehoittavasti pojalle. Tämän äiti, paksu kellahtava matami, sekä isä, Endre Egeland, olivat ylpeät hänestä. Mutta Eerik Pontoppidan ei näyttänyt huomaavan tätä kaikkea.
Henrietteä ei kukaan katsellut — paitsi Laurits; tyttö istui häpeissään ja piiloitti itsensä kahden ystävänsä taakse.
Matami Torvestad aloitti nyt ja muut jatkoivat ilman virsikirjoja:
"Ei enää synnin valta
Saa mieltäin hallita.
Sen voitan. Jumalalta
Saan siihen voimia".