Laulettiin kaikki kuusi värssyä. Jaakko Worsen korvissa tämä soi niin kummallisen kolkolta ja ilkeältä — kaikki nuo äänet matalassa huoneessa, naisten terävät äänet ja miesten matala murina. Hitaasti, äärettömän hitaasti laulettiin; jokaisen säkeen loppuun Sivert Jespersen liitti muutamia kummallisia liverryksiä ja trimulantteja, jotka olivat hänelle omituiset.
Yksi vanhimmista, joka oli puhunut rukouskokouksessa, ei ollut läsnä tänä iltana matami Torvestad'in luona; tämä pyysi sentähden että joku kertoisi hänen puhettansa. Näin sanoessaan hän ja moni muu katseli Fennefos'in puoleen; mutta hän istui ääneti, huulet yhteen puserrettuina; näytti siltä kuin ei hän tänä iltana tahtonut puhua.
"Niin, minä arvelen kaikessa nöyryydessä", lausui Sivert Jespersen, "että vanhus puhui oikein hyvin ja sydämellisen yksinkertaisesti. Se oli pyhän hengen vaikuttamaa, — niinkuin pieni Erik Pontoppidan kohta tiesi sanoa — ja vanhus valitsi alkulauseeksi Lutheruksen sanat artikkelissa: 'Minä uskon ja tunnustan etten omasta ymmärryksestäni ja voimastani taida Jesuksen Kristuksen minun Herrani päälle uskoa, eli hänen tykönsä tulla' — ja näytti niin selvästi ainakin minun mielestäni — sekä raamatusta että jokapäiväisestä kokemuksesta kuinka surkeasti meidän käy sekä hengellisessä että maallisessa katsannossa jos luotamme lihaamme ja kurjaan järkeemme".
Nikolai Egeland, joka ei juuri ollut varustettu hyvillä hengellisillä lahjoilla, lausui: "Minä uskon, Herra! auta epä-uskoani".
Hän ei todellakaan taitanut muuta kuin neljä viisi raamatun lausetta ulkoa, joita käytti kun niin sopi, ja välistä eivät ne ollenkaan sopineet. Mutta veljet tunsivat hänen uskollisuutensa ja kärsivät sitä; hänelle ei ollut uskottu sen suurempaa lahjaa.
Eräs vaimoista huokasi: "se on totuuden sana — Sivert Jespersen — emme pitkälle pääsisi hengellisissä suhteissa omalla ymmärryksellämme".
Matami Torvestad ryhtyi nyt puheesen; hänen oli tapana istua ja käännellä lehtiä kirjasissa, jotka olivat pöydällä hänen edessänsä, vastapäätä Saaraa. Ne olivat hengellisiä kirjasia, rukouskokoelmia ja hengellisiä lauluja. Ja löytäessään niistä jotakin soveliasta, hän sen koroitti puheesensa, jotta osittain puhui omia sanojansa, osittain luki kirjasta. "Kristityn on aina muistaminen", alkoi hän, "että armon järjestyksessä on monta korkeata ja salaista ihmetyötä, joita kurja ihmisjärki ei ikinä voi käsittää eikä ymmärtää. Sentähden ei meidän koskaan tarvitse vaivata itseämme pyytämällä sitä käsittää; meidän on ainoastaan luottaminen Jumalan kaikkivaltaisuuteen ja totisuuteen, joka on sen meille ilmoittanut. Tosiaan — niin pian kuin järki tahtoo ruveta tutkimaan mitenkä se on mahdollista, jota Kristus sanoo, niin meidän pitää kohta tietämän että silloin kiusauksen hetki on käsissä, että perkele on läsnä, tuo vanha järkevä käärme, joka vietteli Eevan kavaluudellansa, ja silloin meidän on heti turvautuminen Jumalan nimeen puolustukseksi kuolemaa ja itse helvettiä vastaan. Suotakoon meille kaikille armo siihen".
"Amen" — sanoi Nikolai Egeland.
"Mutta armaani!" kysyi Sivert Jespersen, kääntyen nuorison puoleen, "mitenkä meidän on saavuttaminen tätä armoa?"
"Se on pyhän hengen työ", kuului alhaalta oven suusta.