Myöhään yöllä ikkunat vielä voimakkaasti tärisivät yhteislaulusta, sillä mitä enemmän aikaa kului, sitä väkevämmin he huusivat ja löivät paksuilla lasilla tahtia pöytään.
Vaan kaupungissa oli niitäkin, jotka eivät koskaan juoneet eivätkä astuneet klubin oven sisäpuolelle ja jotka kuitenkin riippuivat toimeentulonsa puolesta kalastuksesta. Ja nämä olivat Haugelaiset, heränneet — pyhät — miten pilkkaajat heitä nimittivät.
Paitsi Sivert Jespersen ja veljekset Egeland, joilla oli suuret suolaus-laitokset ja jotka harjoittivat maatavara-kauppaa, enin osa Haugelaisista teki sillikauppaa. Parhaasta päästä he olivat talonpoikia, jotka olivat tulleet kaupunkiin palvelemaan jonkun "vanhemman" luona ja siellä oppivat Haugelaisten säästäväisyyttä, vaatimattomuutta ja väsymätöntä uutteruutta.
Kun sitten alkoivat omin päin vähin asioida, he pian pääsivät itsenäisiksi. Kalastusretkissä, joilla usein elettiin hyvin hurjasti, he myöskin olivat osallisina, vaikka kärsivät paljon pilkkaa siitä, että lauloivat virsiä eivätkä juoneet ja kironneet.
Vaan vähitellen muutkin rupesivat käsittämään ett'ei "pyhiä" ollut ylenkatsominen. Heidän parissaan ei tapahtunut mitään hullutuksia eivätkä heidän miehensä tapelleet eivätkä ryypänneet, heidän veneensä oli aina reilassa ja pyytimensä parhaimmassa kunnossa; ja vaikka eivät kiroilleet eivätkä juoneet, he kuitenkin purjehtivat kilpaa rohkeimpien kanssa ja vaikka käyttäytyivät tyynesti ja puhuivat nöyrästi, he kuitenkin pääsivät oikeuksiensa perille, ja jokainen ajatteli pari kertaa ennenkuin heitä solvaisi.
Sivert Jespersen oli myöskin tuommoinen maalaispoika, joka oli aloittanut tyhjin käsin. Nyt hänellä oli kaksi suurta makasinia kaupungissa ja useita suolaus-laitoksia pohjoisessa; paitsi sitä hänellä oli monta laivan-osaa.
Hän ei enää lähtenyt itse kalastusretkille; hän oli kuudennella kymmenennellä, oli kyyryselkäinen ja kitui luuvaloa niinkuin useimmat, jotka nuoruudessaan olivat olleet osallisina talvikalastuksessa. Mutta sillien tullessa käveli hän makasinissaan ikivanhassa kalmukki-takissaan ja karvalakki päässä, ja silloin hän oli oivallisella tuulella.
Koko talo täynnä ihmisiä, silliä, suoloja, tynnyriä aina orsiin asti; huutoa ja melua, vanteiden tekijäin iskuja; nosto-köysiä, joita vedettiin ylös ja laskettiin alas, laattiat ja portaat märkinä ja liukkaina sillien verestä ja suolavedestä, joka tippui ylisiltä laattian läpi alas kivijalkaan saakka, sillien suomuksia pitkin seiniä, minne vaan kääntyi, ja pahaa hajua niinkuin valaskalan vatsassa — keskellä tuota kaikkea käveli Sivert Gefvint talikynttilä kädessä edes takaisin ympäri koko taloa, puoliääneen laulaen mielivirttänsä:
"O Kriste, Jumal-ihmisnä
Rauhalla ihanalla
Mun kurjan sielun täytit sä,
Ja veres purppuralla
Mun synnin vallast' irti sait
Ja tyhjäks saatit kuolon lait."
"Ylös sieluni! laula ja iloitse — ei — ei!" huusi hän yht'äkkiä terävällä äänellä. Jotain oli tekeillä perkaaja-tyttöjen parissa: joko tappelivat taikka laskivat leikkiä; he olivat niin rajuja, että kaasivat pari täytettyä tynnyriä, jotta sillejä lensi ympäri laattiaa sekä suola-astioihin, kaikki mullin mallin.