Viiden-, kuudentoista vuotias poika sysättiin esille joukosta, hän näytti nöyrältä ja ujolta; punaset ja pyöreät kasvonsa hohtivat kuin omena ankaran pesun perästä.
"Mikä on nimensä?" kysyi konsuli.
"Laurits Seehus", vastasi poika.
"Laurits Voldeman[1] Seehus", oikasi kapteni; ja toverit tirskahuttivat keskenänsä, sillä he nimittivät häntä Laurits Vollemandiksi.[2]
"Meillä on aina ollut syytä panna suurta arvoa kapteni Worsen suositukseen, ja, jos tämä nuorukainen aikoo astua näin kunnollisen merimiehen jälkiä" — tätä sanoessaan konsuli kumarsi kaptenille — "on kauppahuoneeni häntä palkitseva hänen ansionsa mukaan. Paitse sitä on koko laivaväki saava suhteellisen palkinnon tästä pitkästä ja vaarallisesta matkasta. Kauppahuone kiittää jokaista erikseen heidän kelvollisesta ja uskollisesta työstään."
Konsuli tervehti joka haaralle ja meni majaan kaptenin seurassa.
Miehistö oli mainiolla tuulella sekä palkkion tähden että sen tavattoman tapauksen vuoksi, että laivan-omistaja itse tuli laivaan kiittämään halpoja merimiehiä.
Konsuli Garman'in tapana ei ollutkaan liikkua paljon väkensä keskuudessa. Ei sen vuoksi että hän olisi ollut kova isäntä — päin vastoin; hän tervehti aina ystävällisesti, sanoi myös silloin tällöin jonkun sanan ohitse mennessään. Mutta hän oli sittenkin niin äärettömän korkea ja ylhäinen että pieninkin ystävällisyys hänen puoleltansa vastaan-otettiin kiitollisella ja ihastuksella.
Astuessansa puolen tunnin perästä jälleen veneesen, lähteäksensä maalle, hurrattiin hänelle laivasta. Konsuli nousi seisalleen veneessä ja otti hatun päästänsä. Hän oli hyvin liikutettu ja halusi kotiin konttoriinsa ja yksinäisyyteen.
Konsuli vei mukaansa maalle laivan paperit ja pussillisen hyviä Souvereign'ia.[J] Oli ollut hyvä matka; kauppahuone E. F. Garman ei ollut moneen aikaan niin hyvin onnistunut asioissaan; se oli ilahuttavaa; vaan siinä ei ollut tarpeeksi.