Niinä vuosina, joina Morten Garman isänsä kuoleman jälkeen oli koettanut saada laveat asiansa kukoistamaan, ei hänen työnsä ollut onnistunut.
Kauppahuone oli sotavuosina ja rahamuutoksen aikoina kadottanut niin paljon, että sen voimat olivat moneksi vuodeksi masentuneet, — niin, näyttipä siltä, kuin ei se koskaan enää ottaisi voimistuakseen. Asia oli nimittäin se, että tällä kauppahuoneella entisistä ajoista oli niin paljon kiinteätä omaisuutta, ett'ei ollut minkäänlaista järjellistä suhdetta sen ja vähentyneen liike-pääoman välillä; lisäksi tuli velkoja, jotka rasittivat.
Asiat eivät parantuneet; Morten V. Garman, joka oli tavattoman ky'ykäs kauppias, sai panna kaikki voimansa ja koko ahkeruutensa alttiiksi pitääkseen voimassa talon vanhaa loistoa ja arvoa.
Niin kauan kuin hän vielä oli nuori, semmoinen elämä kävi päinsä, vaan lähestyessään viidettäkymmentä vuotta, kun vaimonsa oli kuollut ja Sandsgaard oli tyhjä ja autio, rasitti se häntä kaksinkertaisesti, että kauppatoimensa, hänen ilonsa ja ylpeytensä, jota oli toivonut saattavansa suurenmoiseksi ja voimakkaaksi, jäisi kitumaan hänen jälkeensä, ilman elinvoimaa, ja kenties joutuisi rappiotilaan.
Talonpito Sandsgaard'issa oli aina ollut hyvin kallis. Vilkasluontoinen kaunis rouva Garman oli mieltynyt seuroihin, naamiohuveihin ja kaikenlaisiin huvituksiin, ja hänen miestänsä miellytti samanlainen elämä kuin häntäkin.
Vuosisadan alkupuolen vapaat aatteet ynnä hänen asemansa suuren kauppahuoneen ainoana poikana olivat saattaneet hänet harrastamaan ylellisyyttä. — Kaupungissa pilkattiin hänen turhamaisuuttansa ja oltiin harmissaan siitä.
Vaan siitä ei hän itse tietänyt mitään.
Nuoruutensa elämästä ulkomailla ja avaroilta matkoiltansa toi hän mukanaan oman ilman-alansa, jossa eli — mielipiteitä ja aatteita, jotka suuresti erosivat niistä, mitkä silloin vallitsivat tuossa pienessä yksinkertaisessa kaupungissa taloudellisen ponnistuksen ja voimakkaan hengellisen liikkeen muodossa.
Mutta Sandsgaard'issa elettiin vielä perukin eli valetukan aikakaudella. Ylpeät virkamiehet ja kaupungin upserit elpyivät taas ja löysivät vanhat tapansa jälleen Sandsgaard'in pidoissa, joissa syötiin ja juotiin kauan pitkien pöytien ääressä; joissa seura oli niin hienon hieno ja luotti niin vilpittömästi omaan hienouteensa, ett'ei keskustelun aina tarvinnut olla niin tuskallisen hienoa; joissa rohkea sana taikka käden tai jalan puserrus, mikä sattui minne sen ei olisi pitänyt sattua, taikka viuhkan-takainen kuiskaus, mikä oikeastaan oli suutelo korvalle; joissa sata pientä lankaa, liian keveitä olemaan kevytmielisiä, sitoi koko seuran hienoon loistavaan silkkiverkkoon, minkä suojassa irstaisuus näytti hienolta, sievältä, siveältä kuin minuetti.
Ja tässä elämässä konsuli Garman uiskenteli — vakavasti ja mukavasti kuin kiiltävä kala.