Tämä arvon kirjuri veti avaimen pois lukosta, otti papereita kainaloonsa ja poistui avarasta salista yhdessä niiden harvojen virkamiesten kanssa, jotka kellon lyödessä viisi lähtivät kanslioista kuin mehiläisten myöhästynyt jälkiparvi.
X
Kansalainen Théodore
Yö oli verhonnut suureen, harmahtavaan vaippaansa tämän äärettömän salin, jonka onnettoman kaiun tehtävänä on loistella asianajajien ärtyisiä sanoja ja riitapuolten hartaita, nöyriä pyyntöjä.
Seisten pitkien välimatkojen päässä suorina ja liikkumattomina pimeässä näyttivät valkoiset pylväät valvovan keskellä salia kuin tämän pyhän paikan suojelushaamut.
Ainoa ääni, joka kuului tässä pimeässä, oli rottien nakerrus ja nelistys; ne söivät kirjurien koppeihin jääneitä romupapereita alettuaan nakertamalla koppien puuta.
Toisinaan kuului myöskin ajopelien kolinaa, joka tunki aina tähän Themiksen pyhättöön saakka, kuten akateemikko sanoisi, avainten kalinaa, joka näytti tulevan maan alta; mutta kaikki tämä meteli tuli kaukaa, eikä mikään saata syvää hiljaisuutta selvemmin havaittavaksi kuin kaukaiset äänet, samaten kuin ei mikään tee pimeyttä paremmin huomattavaksi kuin kaukainen valo.
Varmasti olisi pyörryttävä kauhu vallannut sen henkilön, joka tällä hetkellä olisi uskaltanut Palatsin suunnattomaan saliin; olivathan Palatsin ulkoseinät vielä punaiset syyskuun uhrien verestä, olivathan sen portaat samana päivänä nähneet viidenkolmatta kuolemaantuomitun askelet, ja vain muutama jalanmitta erotti lattiapaadet Conciergerien vankikomeroista, joissa asui kalvenneita luurankoja.
Kuitenkin kuului heikko narahdus tämän kauhean yön, tämän melkein juhlallisen pimeyden keskeltä: erään kirjurin kopin ovi avautui narisevilla saranoillaan, ja muuan varjo, mustempi kuin yön, hiipi varovaisesti ulos kojusta.
Silloin kosketti tämä raivokas isänmaanystävä, jota kuiskaamalla nimitettiin herraksi ja joka kovalla äänellä väitti nimensä olevan Théodore, kevein askelin kuluneita lattiapaasia.