Hänellä oli oikeassa kädessään raskas sorkkarauta, ja vasemmalla hän kiinnitti vyöhönsä kaksipiippuisen pistoolin.
"Laskin kaksitoista paatta kojusta lähtien", mutisi hän itsekseen; "katsotaanpa, tässä on ensimmäisen reuna".
Ja koko ajan laskeskellen hän koetteli jalkaterällään sitä kivien liitoskohdan rakoa, jonka aika tekee yhä tuntuvammaksi.
"Katsotaanpa", mutisi hän pysähtyen, "olenko mitannut oikein, olenko kyllin vahva ja onko hänellä kylliksi rohkeutta. Ei, kyllä minä tunnen hänen rohkeutensa riittävästi. Oi, hyvä Jumala, kun minä tartun hänen käteensä, kun minä sanon hänelle: Madame, te olette pelastunut!…"
Hän pysähtyi kuin olisi sellaisen toiveen paino musertanut hänet.
"Voi", jatkoi hän, "hurjapäinen, järjetön suunnitelma, sanovat toiset vetäytyen peittojensa alle tai tyytyen maleksimaan lakeijoiksi pukeutuneina Conciergerien ympärillä; mutta uskaltaakseen he eivät ajattele, niinkuin minä, pelastaa ei ainoastaan kuningatarta, vaan vielä ja ennenkaikkea naisen".
"No niin, nyt työhön ja kerratkaamme, mitä on tehtävä!"
"Nostettava paasi, se ei ole mitään; jätettävä reikä auki, siinä piilee vaara, sillä päivystäjä voi tulla… Mutta päivystäjät eivät koskaan tule. Epäilyksiä ei synny, sillä minulla ei ole rikostovereita. Ja kuinka paljon aikaa kuluu sitten niin innokkaalta mieheltä kuin minulta kävelläkseni synkän käytävän päähän? Kolmessa minuutissa olen hänen huoneensa alla; seuraavien viiden minuutin kuluessa niinä nostan sen kiven, joka on hänen uuninsa tulisijana; hän kuulee minun työni, mutta hänellä on niin paljon voimaa, ettei hän pelästy. Päinvastoin, hän ymmärtää, että sieltä lähestyy vapauttaja… Häntä vartioi kaksi miestä; varmasti nämä ryntäävät paikalle…"
"No niin, yhtä kaikki, kaksi miestä", sanoi isänmaanystävä synkästi hymyillen ja katsellen vuoroin sitä asetta, joka hänellä oli kädessään ja toista, joka oli vyössä, "kaksi miestä, se on kaksi laukausta tästä pistoolista tai kaksi iskua tällä sorkkaraudalla. Miesparat!… Voi, monta muuta on tapettu, jotka eivät olleet syyllisempiä."
"Työhön!"