Hän katseli häntä hetken syvästi surumielisenä; sillä kaikki mitä nuoren naisen sydämessä tapahtui, paljastui hänelle kuin hän olisi saattanut lukea sen viimeistäkin ajatusta myöten.
Sitten hän sanoi astuen askelen häntä kohti:
"Ette rakasta enää Ranskaa, Geneviève, myöntäkää se minulle. Te pakenette sen pelkkää ilmaakin ja lähestytte ikkunaakin vastenmielisesti."
"Voi", sanoi Geneviève, "minä tiedän hyvin, etten voi peittää ajatustani teiltä; olette arvannut oikein. Maurice".
"Se on kuitenkin kaunis maa", sanoi nuori mies, "elämä on nykyään arvokasta ja hyvin täyteläistä: tämä vallankumousoikeuden, kerhojen, salaliittojen pauhaava toimeliaisuus tekee kotilieden ääressä vietetyt hetket erittäin suloisiksi. Rakastetaan niin kiihkeästi, koska kotiin palatessa pelätään, ettei huomenna enää saateta rakastaa, koska huomenna on lakattu elämästä."
Geneviève ravisti päätään.
"Kiittämätön maa niille, jotka sitä palvelevat!" sanoi hän.
"Kuinka niin?"
"Niin, ettekö te, joka olette niin paljon tehnyt sen vapauden hyväksi, ole puoleksi epäilyksenalainen?"
"Mutta te, rakas Geneviève", sanoi Maurice luoden häneen rakkaudesta juopuneen katseen, "te, tämän vapauden vannoutunut vihollinen, te, joka olette toiminut niin paljon sitä vastaan, te nukutte rauhassa ja loukkaamattomana tasavaltalaisen katon alla; on olemassa valopuoliakin, jotka korvaavat toiset, kuten näette".